Kuinka saat noin 3,5 minuuttiin jotain syvällistä ja merkittävää sekä samalla musiikillisestikin kiinnostavaa.
Niinpä. Beach Boysin psykedeliakauden molemmat klassikkobiisit, jotka ovat oikeastaan tyylillisesti jo esiprogea –
Good Vibrations ja
Heroes and Villains – kestävät ainakin minun cd:lläni kumpikin 3 minuuttia ja 39 sekuntia. Siinä ajassa tapahtuu molemmissa biiseissä aivan valtavasti. Ei siihen tarvita mitään kymmentä minuuttia. Brian Wilson oli tällaisissa asioissa aivan ihmeidentekijä, mutta osasi hän vielä lyhyemmät ja täysin (näennäisen) yksinkertaisetkin biisit: esimerkiksi varhaiskauden teiniballadi
Don't Worry Baby on kerta kaikkiaan säveltaidetta ollakseen ihan puhtoista poppia. Biisiä on nimitetty Phil Spectorin tuolloin uunituoreen
Be My Babyn pastissiksi, mitä se saattaa hyvinkin olla, mutta minusta kyllä Wilsonin/BB:n kappaleessa on vielä onnistuneempi, yksinkertaista täydellisyyttä hipova popsävellys.
Bruce Springsteeniä olen kuullut paljon, sietänyt paljon, mutta oikeasti tykännyt aika vähän.
The River -albumiin liittyy myönteisimpiä mielikuvia, mutta ei senkään periamerikkalainen fiilis oikein viehätä. Ei sikäli, etteivätkö Beach Boysin fiiliksetkin olisi periamerikkalaisia, mutta ne ovat pehmompia, sekä arvoiltaan että tulkinnallisesti. Sellaisesta minä pidän ja sellaista "kannatan".
+Edit. Johnnyboy, kylläpä Dylan on hyvinkin esittänyt lainamatskua. Ks. esim. kiistelty albumi
Self Portrait (1970) ja levy-yhtiön rahastusmielessä sen rippeistä kokoama
Dylan (1973).
