Tänään katsoin telkkarista illalla ohjelman "Sound of the Seventies", jossa oli esimerkiksi tämä Iggy Popin biisi:
Aloinpahan miettiä että mitäköhän tapahtuisi jos Iggy Pop olisi syntynyt 90-luvulla ja menisi nyt hankkimaan levytyssopparia. Ei takuulla saisi sopimusta, koska ääni ei ole 100% puhdasvireinen ja bändikin tekee virheitä soitossa. Ja eipä varmaan 70-luvun Rolling Stoneskaan tai Ramones pääsisi lähellekään studiota tänä päivänä!
Jotenkin nykyisen valtavirtamusan ongelma on se äärimmäinen siisteys. Pinnalle pääsee Rihannan ja Justin Bieberin kaltaista porukkaa, jotka ovat nuoria, kauniita ja joiden musiikki on äärimmäisen tuotettua ja vailla mitään rosoisuutta. Toki heidän (tai siis heille kirjoitetut) biisit ovat takuuvarmaa hittikamaa, joka sopii klubeillekin, mutta jotain olennaista siitä puuttuu.
Mielestäni puuttuva osa on raakuus, elämänmakuisuus ja aitous. Ei vain jostain Bieberin biisistä saa samaa inhimillisyyden tunnetta kuin vaikka Bruce Springsteenin, Patti Smithin tai Beatlesin kappaleista. Ja näin sanoo henkilö joka on syntynyt 1992! Ja itse koen samaistuvani vaikka moniin Springsteenin lyriikoihin ja niiden teemoihin, mutta eipä oikeen mikään nykyisen valtavirtamusan biisi aiheuta samaa. Valtavirtamusan biisit eivät oikein vaikuta
kertovan mistään. Niissä ei ole vaan mitään mihin voisi rakastua!
Toki nykyäänkin on todella paljon hyviä bändejä, jotka soittaa musaa rehellisesti, aidosti ja tunteella. Mutta ne bändit eivät saa levytyssopimuksia ja rahan vähyyden vuoksi usein lopettavat. On surullista että ainoa kyseisten bändien musaa soittava radiokanava Suomessa eli Radio Helsinkikin joutuu lopettamaan rahan puutteen vuoksi. Tunteetonta, kliinisen siistiä ja tusinaista listapoppia levittävä musabisnes tekee tuhoaan. Ei taida intohimolla ja taiteellisuudella olla enää mitään merkitystä?
PS. Ja eipä taitaisi kukaan tänä päivänä voida polttaa kitaraansa lavalla kuin Hendrix, ilman että keikka keskeytettäisiin ja palomiehet ryntäisivät paikalle?
