Hooverphonic: The President of the LSD Golf Club (2007)
Olen viime aikoina kuunnellut aika paljon sellaista musiikkia, jota kuuntelin viime vuosikymmenellä. Mukana on kaipuuta johonkin sellaiseen, mihin olen kuulunut. Viime vuosina olen kyllä kuulunut keskelle tätä nykysuomalaista underground-skeneä, mutta musiikin ja meiningin yleisestä pätevyydestä huolimatta se ei nyt oikein riitä ja kanna, kun erään ihmissuhteen särkyminen on tuonut etäisyyttä ja saanut olon tuntumaan usein niissä tilaisuuksissa entistä ulkopuolisemmalta. Lukuisien muiden ysärin & nollarin bändien ohella Hooverphonic oli sellaista juttua, jota aina joku muukin kuunteli ja jota saattoi laittaa soimaan, jos joku kaveri erehtyi käymään kylässä. Ehkei enää tämän levyn aikaan (vuosituhannenvaihteen molemmin puolin ilmestyneet Blue Wonder Power Milk ja Jackie Cane olisivat siinä mielessä täsmällisempiä valintoja), mutta tämäkin levy assosioitui ongelmattomasti siihen vanhaan juttuun. Ja kuitenkin soundit olivat erilaiset, ilmestyessään ajanmukaisemmat. Nykyään luonani ei juuri kukaan kyläile ikinä, ja jos yhtäkkiä kyläileekin, taustalle on parempi laittaa Jukka Nousiaista, Litku Klemettiä, muuta vastaavaa tai sitten ihan Beatlesia, Carole Kingiä, Janis Joplinia.
