Levylautasella - 45

Terence Trent D'Arby: Neither Fish Nor Flesh (1989)

Terence Trent D'Arby on nykyään valitettavan unohdettu artisti. Hänen ensimmäistä levyään (Introducing the Hardline According to Terence Trent D'Arby, 1987) pidettiin vuosikymmenen soul-debyyttinä, ja se poiki aika monta isoa hittiä. Sen sijaan tätä jatko-osaa pidettiin alusta lähtien "vaikeana levynä" ja se menestyi huomattavasti keskinkertaisemmin. Kolmosalbumilla (Symphony or Damn) oli jälleen enemmän hittejä, nelonenkin (Vibrator) vielä joten kuten huomattiin, viidenteen kului jo aikaa ja se jäi vähäiselle huomiolle, ja sitten Terence jo ilmoittikin muuttaneensa nimensä Sananda Maitreyaksi, millä nimellä hän on julkaissut suppealle yleisölle uskonnollista musiikkia. Terence Trent D'Arby -nimellä tehdyt levyt ovat kokonaisuutena hyvää soul-pohjaista crossoveria, jotka kannattelevat aika hipahtavia arvoja. Muutenkin olen viime aikoina ollut kiinnostunut 1980-luvun loppuvuosien ja 1990-luvun "hippi"meiningistä melkein siinä missä 1960–70-luvunkin, enkä mistään true hippy -vaihtoehtokulttuurista, vaan nimenomaan läpilyönneistä valtavirtaan.

Phoenix: United, ranskalaisyhtyeen ensimmäinen albumi. Vuosituhannenvaihteen aikoihin crossover oli ihan merkittävä juttu, ja se kuuluu tällä levyllä: mukana on soft rockia, diskoilua, punkahtavaa menoa ja yksi lähes kymmenminuuttinen biisi, joka kehittyy jonkinlaisesta kantrinjolkotuksesta funk rockiksi. Aika jees.

Poikkean omasta säännöstäni, koska oikeasti minulla soi juuri nyt The Temptations, mutta kuuntelin tänään EMF-nimistä ysärin brittibändiä (ecstasy motherfucker!!). Vuonna 1991 se oli tolkuttoman suosittu bändi teinitasolla. On olemassa jopa todistusaineistoa, että EMF:ään on siirrytty suoraan New Kids on the Blockista. Aika jännä näin nykyperspektiivistä, EMF nimittäin kuulostaa alternative-bändiltä! Mieti U2:ta à la Achtung Baby, house-vaikutteita ja siellä täällä aika särmikästä sähkökitaraa. Ihan jees.

Syksyllä 2004 meikän kaltaiset 1960-luvun musan hörhöt olivat innoissaan, kun Brian Wilson julkaisi lopultakin vaivaiset 38 vuotta odotetun Smile-mestariteoksensa. Beach Boysin piti alun perin esittää se, ja yhtye (+joukko studiomuusikoita) äänittikin levyä tosi pitkälle, mutta bandleader-Brian ajautui liian kauas huumetripillään eikä hommasta kerta kaikkiaan saatu valmista. Bändi palasi kevyempiin viisuihin ja muut jäsenet ottivat pikku hiljaa vallan & vastuun musiikkituotannosta. Yksittäisiä Smile-kappaleita kuultiin Beach Boysin levyillä lähivuosina. Mutta saatiin tosiaan odottaa 2000-luvulle asti, kunnes Brian oli saanut päänsä ja elämänsä jokseenkin kasaan ja hänen uudet nuoremman polven muusikkokumppaninsa olivat Smilesta sen verran innoissaan, että levystä päätettiin äänittää jonkinlainen mukaelma, mahdollisimman tarkka jäljitelmä siitä mikä Smilen sisältö olisi ollut joskus alkuvuonna 1967 (soundituotantoa myöten!).

The Smile Sessions -niminen paketti originaaleista Beach Boys -äänityksistä julkaistiin 2011, alkuperäinen on aina alkuperäinen ja Brianin ääni on tietysti niissä vielä ihan eri maata kuin "soolo"versiossa. Mutta silti kuuntelen mieluummin tätä vuoden 2004 levytystä. On varmaan elämänvaihekysymyskin, tämä julkaisu tuli itselleni tärkeässä vaiheessa ja muistan varmasti aina miltä tuntui kuunnella valmista Smilea ensimmäisen kerran. Mutta moni asia Sessionsilla on myös keskeneräinen, kun tämä on tehty valmiiksi. Edelleen Brian Wilsonin Smilen kuuntelu on minulle aika "pyhä" kokemus.

Mietin pääni puhki bändin nimeä joka mulle tuli mieleen tosta Supperheadista. Oli pakko vaklaa levyhyllyä, Powerty Stinks, se. Muistatko semmoista? En tiedä onko nyt ihan samaa kamaa kun Supperheads, mut vähä jotain sen ajan sysyteemiä kuitenkin. Indiebrittipowerpopmitälie

En ihmeemmin fanittanut, vähä. Tavastialla kävin kerran Powertya kattoon, kun kauniisti mukaan pyysi, kauniimpi osapuoli. Ihan hyvät muistot jäänyt.

Tätä kyl dikkasin. Powerty Stinks- Paranoid

https://youtu.be/ybl7QCcpYBk

Joo Povertyhan se onkin 

Pistin soimaan https://youtu.be/w8DnOwohmG8

EMF - Long summer days. Ton ajan juttui myös, vähä erilaista, mutta vähä samanlaista. Tätä levyä dikkailin myös siltä ajalta.


https://youtu.be/XjjUqJc3wBQ 

When you`re mine, sama ryhmä.

Pizzicato Five: Bossa Nova 2001. Japanilaisen Shibuya-kei-musan mestariteos vuodelta, ei 2001, vaan 1993. Tämä on kuin groovy sixties/seventies, mutta vauhditettuna, tehostettuna ja vähän eksoottisena versiona.