Se mitä enemmän musaa kuulee, niin tajuaa että kuinka paljon samaa eri tyylien artistien musiikissa on... Justiinsa tajusin että vaikka Skrillexin biisien "riffeissä" on jotain samaa Jimi Hendrixin soolojen kanssa. Ja punkista ei ole kovin pitkä matka Woody Guthrie-tyyppiseen 30-40-lukujen protestilauluihin (The Clashin Joe Strummerin lempinimi oli alunperin Woody, juuri Guthrien mukaan). Ja bändit kuten Motörhead lähes plagioivat 50-luvun rock and rollia, kuten Little Richardia ja Eddie Cochrania (tietenkin lisäävät siihen säröä). Räpissä ja hiphopissa taas on viitteitä vanhaan "talking blues"-perinteeseen. Progressiivinen trance on taas rakenteineen lähes klassisen musiikin tasoa sekä heijastelee 60-luvulta peräisin olevia hippien unelmia.
Tämä saa ajattelemaan oikeastaan sitä kuinka ihmeellistä musiikki on ja kuinka turhaa kaikki sen rajoittelu genrejen perusteella on. Ei ole rockia, ei ole bluesia, ei ole hiphopia, ei ole elektronista, ei ole klassista, ei ole etnoa... On vaan musiikki ja se on Jumalan Sana. Ihan sama mistä lauletaan tai soitetaan, jotain mystistä siinä on... Sen takia musiikki ei koskaan vanhene.
