Njoo. Kuten olen aiemmin sanonut, minun on periaatteessa vaikea käsittää hippiä, joka kuuntelee metallimusiikkia. Tämä käsittämisen vaikeus on tietysti riippuvainen omasta kokemusmaailmastani: siitä, minkä pystyn mihinkin yhdistämään. Itse esimerkiksi yhdistän metallimusiikkiin tietynlaisen ankaran "rankaisija"-asenteen, mutta toisaalta tiedän tämän oikeasti koskevan vain osaa metallimusasta. Joka siitä "rankaisija"-metallista tykkää ja on silti olevinaan hippi, on yksiselitteisemmin oman käsityskykyni ulkopuolella. Osa punkin piiriin kuuluvasta musiikista on mukavaa minunkin korvaani, mutta toinen osa punkista omaa hippiaatteelle vieraan inhorealistis-väkivaltaisen maailmankatsomuksen; osa hiphopista on minusta aivan jees, mutta toinen osa hiphopista on pinnallista menestymistä ihannoivaa valtakulttuuri-amerikkalaista hapatusta; osa disco/dance-musiikista sopisi omankin lattialiikuntani taustalle, toinen osa taas herättää sekä jääkylmän sointivärinsä että kritiikittömän hedonististen sanoitustensa puolesta lähinnä hylkimisreaktion. Et cetera.
Myös "hippimusiikki" on ajan kuluessa muuttunut. Jos tämän maailmankolkan hipahtavilta väestöryhmiltä olisi udellut musamakua joskus 60-luvun lopussa, useat nykyään itsestäänselvyyksinä pidetyt hippinimet olisivat luultavasti loistaneet poissaolollaan. 2000-luvulla olen törmännyt monet kerrat oletukseen, että hipit kuuntelevat reggaeta, ja myös soul-hipeistä olen kuullut puhuttavan. Ja sitten on vielä tämä psytrance- tms. porukka. Itse pidän paljon Beatlesista ja varsinkin Lennonista, Byrdsistä, Jefferson Airplanesta, Moody Bluesista ja yhdestä erikoissuosikeistani Strawberry Alarm Clockista, mutta nautin varsin paljon myös Abba-musiikista. Doors ja Grateful Dead taas eivät omakohtaisesti nappaa sen enempää kuin tuo mainittu psytrancekaan. Tämä ei ole hippien musiikkimaku, mutta tällainen voi olla hipin musiikkimaku.