Minkälainen kohtelu antaa teille hyvän mielen? - 1

Riippuu tottakai aina siitä, mikä kullekin parhaiten sopii ja fiiliksestäkin.
Kunnioittavasti sellaisena kuin toinen on, tullaan vastaan kaikessa puoleenväliin, eikä kaveria jätetä, ikinä.

Olen vähän erakko-luonteinen, mutta kaikkein luontevimmin kanssakäyminen jonkun kaverin kanssa sujuu kävelylenkillä. Ajatukset tuulettuu ja keksii parhaiten juteltavaa kun on liikkeessä. Jos joku on minun kotona tai olen itse jonkun muun kotona niin on paljon varautuneempi olo! Mieluiten siis ulkona puolueettomalla alueella.. Jos kyseessä taas on oma puoliso niin sitten kaikki kanssakäyminen on mukavaa. Tai joku muu tosi läheinen ihminen, vaikka sisko. Usein koen vieraampien kanssa kaikki sosiaaliset tilanteet jotenkin epämukaviksi ja jälkeenpäin kaduttaa jos kertoo itsestään jotain henkilökohtaista. Kivampi kuunnella kun muut kertovat omia kuulumisiaan kuin kertoa itsestään.

Rehellinen. Inhoan valehtelua ja haluan että ihmiset eivät tee sitä minulle. Olen sen verran vahva ja aikuinen ihminen että kestän kyllä. Ja mua ärsyttää se kun ihmiset kiertelee ja kaartelee, eivätkä ole rehellisiä. Mun mielestä rehellisyys ja avoimuus menee ylemmääräisen kohteliaisuuden edelle. Ja en halua että joku "suojelee" minua ja sen takia valehtelee. Sanoisivat pirulaiset vaan suoraan, niin ei syntyisi koko ajan väärinkäsityksiä!

Pidän kyllä surkeana sitä nykyaikaista ylisensitiivisyyden ja korrektiuden kulttuuria mikä vaikuttaa olevan levinnyt aika lailla kaikkialle. Ihmiset vaikuttavat usein loukkaantuvan ja pahoittavan mielensä kaikesta kritiikistä. Etenkin tämä pätee moniin oman sukupolveni (80-luvun lopulla ja 90-luvn alussa syntyneisiin) edustajiin. Ei voi oikein mitään sanoa suoraan kun täytyy pelätä että toinen loukkaantuu. Ja huumorintajuttomuuskin on aika yleistä, etenkin jos kyse on itsestä...Onkohan se jotenkin ylisuojelevan kasvatuksen vai narsistisen selfie-kulttuurin syytä?

Maailma on sellainen että pitää kyllä kestää sitäkin jos kaikki eivät kohtele itseä koko ajan kunnioittaen ja ihaillen. Ja en tajua miksi rehellisyys on muka huono asia. No kaipa olen vaan syntynyt jollekin petoksen ja valheiden aikakaudelle, missä teeskentely on suurimpia hyveitä.

Rehellinen. Inhoan valehtelua ja haluan että ihmiset eivät tee sitä minulle. Olen sen verran vahva ja aikuinen ihminen että kestän kyllä. Ja mua ärsyttää se kun ihmiset kiertelee ja kaartelee, eivätkä ole rehellisiä. Mun mielestä rehellisyys ja avoimuus menee ylemmääräisen kohteliaisuuden edelle. Ja en halua että joku "suojelee" minua ja sen takia valehtelee. Sanoisivat pirulaiset vaan suoraan, niin ei syntyisi koko ajan väärinkäsityksiä!

Pidän kyllä surkeana sitä nykyaikaista ylisensitiivisyyden ja korrektiuden kulttuuria mikä vaikuttaa olevan levinnyt aika lailla kaikkialle. Ihmiset vaikuttavat usein loukkaantuvan ja pahoittavan mielensä kaikesta kritiikistä. Etenkin tämä pätee moniin oman sukupolveni (80-luvun lopulla ja 90-luvn alussa syntyneisiin) edustajiin. Ei voi oikein mitään sanoa suoraan kun täytyy pelätä että toinen loukkaantuu. Ja huumorintajuttomuuskin on aika yleistä, etenkin jos kyse on itsestä...Onkohan se jotenkin ylisuojelevan kasvatuksen vai narsistisen selfie-kulttuurin syytä?

Maailma on sellainen että pitää kyllä kestää sitäkin jos kaikki eivät kohtele itseä koko ajan kunnioittaen ja ihaillen. Ja en tajua miksi rehellisyys on muka huono asia. No kaipa olen vaan syntynyt jollekin petoksen ja valheiden aikakaudelle, missä teeskentely on suurimpia hyveitä.

Ehkä ne vaan pelkää sua ja sitä miten sä reagoit. Ne ei vaan koe oloaan riittävän turvalliseksi voidakseen ilmaista itseään avoimesti. [Tuo sun kirjoitus on ainakin musta aggressiivinen ja turhautuneisuuttaa huokuva. Se luo sellaisen olon, että on parasta harkita tarkkaan mitä sanoo.]

Jep. Pointtina mulla oli se, että oma mielikuva ja toisen mielikuva tilanteesta voi olla toisistaan täysin poikkeavat.

Mun piti oikein käydä lukemassa että miten ihmeessä tämmöseen aiheeseen on vastattu. Joo, hih, jotenkin oon unohtanut mitä odotan, on niin vakiintunut ystäväpiiri.

Olen hyvällämielen jo siitä mikäli jonkinlainen kunnioittava tasa-arvo ja ihmisoikeudet toteutuvat siitä on hyvä jatkaa. Mä tykkään että ihmiset ensisijaisesti keskittyvät omaan viihtymiseen, kyl sit kun toinen osaa viihtyä ja ite osaan viihtyä, ni helposti luonnostaan keksii jotain sopivaa tekemistä ja jutustelua tai leffaa tai ulkoiluu, mitä nyt milloinkin. Toisaalt musta on kiva miettiä valmiiks, että tarjoon vaik jotain ruokaa ja pyyän syömään, tai jos ite kyläilen, niin kyl tulee ihan yllättynyt ja upee olo, jos joku on vaivautnut miettimään mitä tämmöselle ruokarajoitteiselle eli vegaanille voi tarjota Semmosest en tykkää jos joku haluaa ratkoa mun omii elämän haasteita mun puolesta tai rupee psykologiksi. Mä tykkään just semmosest että kumpikin on vaan reilusti ihminen ja kertoo omii kokemuksii, ja niist sit saa jotenkin paremmin irti, puhtaan rehellisesti ollaan mitä ollaan ja kunnioitamme toisiimme sellaisinaan vaikka samaa mieltä ei kaikista asioista tarvitsekaan olla.

Pidän kyllä surkeana sitä nykyaikaista ylisensitiivisyyden ja korrektiuden kulttuuria mikä vaikuttaa olevan levinnyt aika lailla kaikkialle. Ihmiset vaikuttavat usein loukkaantuvan ja pahoittavan mielensä kaikesta kritiikistä. Etenkin tämä pätee moniin oman sukupolveni (80-luvun lopulla ja 90-luvn alussa syntyneisiin) edustajiin. Ei voi oikein mitään sanoa suoraan kun täytyy pelätä että toinen loukkaantuu. Ja huumorintajuttomuuskin on aika yleistä, etenkin jos kyse on itsestä...Onkohan se jotenkin ylisuojelevan kasvatuksen vai narsistisen selfie-kulttuurin syytä?

Ai, itse taas olen sitä mieltä, oman kokemukseni perusteella, että yhä nykyäänkin maailma on aika kylmä ja kova paikka, jossa tunteitaan ei aina saa ilmaista tarpeeksi vapaasti eikä toisaalta toisten tunteitakaan aina huomioida. Nykyäänhän kieltämättä puhutaan yhä enemmän kaikenlaisesta herkkyydestä aika julkisestikin, mutta paljonpa sen huomioimiseksi käytännössä on vielä tehtävää. Ehkä se olen sitten vain minä, mutta minusta tuntuu monissakin tilanteissa, että monillakin on tapana laukoa harkitsemattomasti sanoja muiden tunteita huomioimatta ja että esimerkiksi työelämä edellyttäisi jonkinlaista kovuutta. Erityisesti miespuolisille tämä asia on hankala, koska kulttuurissamme tuntuu olevan tänä päivänäkin melkoisen yleistä oudoksua miehen herkkyyttä. Mutta tietysti jos on suorasanainen ja todella vahva persoona, niin kai senkin ymmärtää, jos joidenkin loukkaantumisen liian pienestä ärsyttää. Kaikenlaisten persoonien huomiominen nyt on aina omanlaisensa haaste. Ja kyllä herkkyydestä haittaakin voi olla, en voi kiistää sitä, etteikö herkkyys toisinaan voisi johtaa liialliseen hienovaraisuuteen ja joidenkin tosiasioiden kiertelyyn. Mutta onpa herkkyydestä hyötyäkin: monesti herkkä ihminen on myös hyvin empaattinen ja hyvä aistimaan toisen tunteita.

Mutta itse alkuperäiseen kysymykseen. Olen siis melko herkkä ihminen itse. Halusin sitä tai en, niin pyrin luonnostani välttämään ylenmääräistä konfliktia. Vaikka minäkin arvostan rehellisyyttä, niin sopivin kohtelu olisi minun näkökulmastani sellaista, että asioista puhuttaisiin rehellisesti eikä turhia vaiettaisi tai vääristeltäisi asioita, mutta tehtäisiin se kunnioittavalla tavalla, toisen tunteet huomioiden. Oma lähestymistapani ihmisiin on siis aina melko varovainen, mutta pyrin kuitenkin rehellisyyteen, omalla varovaisella tavallani. Epärehellisyyden koen vääräksi ja monesti vahingolliseksi.

Minusta on hyvin voimauttavaa olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat halukkaita jakamaan näkemyksiään reippaasti ja avoimesti, mutta kaikenlaista töykeyttä ja liiallista suorasanaisuutta välttäen. Ja tietysti muiden näkemyksiä pitää pyrkiä kunnioittamaan. Vaikka toisen näkemyksiä ja mielipiteitä olisikin mahdotonta hyväksyä, voi niitä yrittää ymmärtää ja olla ystävällinen, mutta suoranaisia epäasiallisuuksia tai loukkauksia ei tietenkään tarvitse sietää.