Mä olin ensin kissakettu, kun pihalla juoksenteli koko ajan kissoja ja kettuja, niin se oli ensimmäinen asia joka tuli mieleen. Olin kerran reissussa, niin siippa yhtäkkiä heräsi yöllä ketun ulinaan ikkunan alla; hän oli unenpöpperössä vakuuttunut siitä, että se oli meitsi, joka tuli jossain astraalihahmossa moikkaamaan
(Okei, mitä toi kertoo meidän kotimeiningistä...
)
Sitten taisikin tulla kevät, ja jättietanat ilmestyivät taas sankoin joukoin. Ne on ihan supersymppiksiä, pantteripilkut ja raidat selässä, eikä ne syö eläviä kasveja, ainoastaan kuolleita kasvinosia. Jossain vaiheessa niitten luultiin kai jo kadonneenkin Suomesta, mutta ovat olleet vissiin sitten vaan jossain jemma -nimisessä paikassa. Mun erittäin luomu minipuutarhani taisi houkutella ne tännekin ruokailemaan; olen vannoutunut kateviljelijä: kaikki kuolleet lehdet vaan maatumaan kasvien juurelle. No, jättietanoita on alettu onneksi havaita muuallakin, jipii! Ihan niitä kunnioittaakseni otin tuon nimen, sitäpaitsi tunnen itseni enemmänkin hitaaksi etenijäksi kuin nopeaksi kissaketuksi.
Nyt on tulleet ekat pakkaset ja jättietanat näyttää menneen unten maille; saapa nähdä vaihtuuko mulla kohta taas nimi...
