Mä oon kokeillut ajatella kulttuuria ikään kuin sanojen sivumerkityksissä elävänä uskomusjärjestelmänä. Kun vaikkapa ajateltaisiin naisen tai miehen asemaa kulttuurissa, niin sen ihanteet heijastuvat kieleen. Kun nuori poika pyrkii initoitumaan mieheyteen aikuisuuden kynnyksellä, hä voisi pyrkiä kompensoimaan epävarmuuttaan vertaistukiryhmän odotusten täyttämisellä. Sen mitä hän tekee siinä kontekstissa jossa mieheys on sosiaalisesti korostunut attribuutti, hän tekee aina ryhmänsä jäsenenä.
Olin joskus kauan sitten eläinoikeusmielenosoituksessa Helsingissä ja huomasin samankaltaisen ilmiön, ihmiset toivat helposti tavalla jolla he eivät yksin toimisi, vailla vertaisryhmän tukea ja kannustusta. Hyväksynnän kaltavalla pinnalla pyritään ylöspäin korostamalla itsessään sitä ominaisuutta joka on ryhmän nimittäjä. Kieroutuneinta tällaisessa ryhmärakenteessa on usein se, että ryhmän yleinen mielipide ei ole keskimäärin se mitä kaikki ajattelevat, vaan se mitä muiden pelätään tai uskotaan ajattelevan. Ajattelin että tehddäkseen väärin ihminen tarvitsee väärinteolleen sosiaalista hyväksyntää, muiden ihmisten tuen. Toimiessaan oman tuntonsa mukaan oikein, hänelle saattaa olla enemmissä määrin ihan sama mitä muut siitä ajattelevat.
Oikein ja väärin ovat kuitenkin suhteellisia käsitteitä. Joskus tanssiessani huomasin kuinka ne ihmiset jotka ovat vetäneet huumeita uskoen tekevänsä jotain kiellettyä ja pahaa, ovat olleet kovasti kärsivän näköisiä ja peloissaan, kun taas ne jotka ovat nauttineet suuresta vapaudestaan osallistua maailman parhaimpiin juhliin ja ottaneet maljansa ilman katkeruutta tai pahaa uskoa, ovat eläneet elämänsä täyttymyksen hetkiä. Nuorena ja vapaana maailmasta.
Antiikin kreikassa nimettiin kolme vapaan elämän muotoa. Nämä olivat poliittinen elämä, juhlliva elämä ja mietiskelevä elämä. Kaikkea muuta pidettiin orjuutena maailmalle. Ajattelisin jos voisin, että juhliminen on sisäänpäin kääntynyttä sotaa jossa tietty välinpitämättömyys elämää ja kuolemaa kohtaan on onnistumisen ehto. Juhliminen tapahtuu aina suoraan antautuneena kuolemalle, juhlivan elämäntyylin edustaja ei voi olla kiinnittynyt maailmaan. Hän on riisuutunut sen tarjoamista identiteeteista ja mukavuudesta, javoi pelkästään nauttiakseen juo sen myrkyn jonka muut ottavat tarpeeseen ja janoon. La dolce vita.
Olisikohan minun mahdollista miettiä myös mietiskelevää elämäntapaa sisäänpäin kääntyneenä politiikkana. Ikään kuin politiikka olisi sitä että jonkinlaisen poikkeavuuden tuomitsemisen kautta määrittyy meidän ja heidän ryhmät, joissa jokaisen hyvää minäkäsitystä vahvistaa kuuluminen siihen ryhmään joka demonisoi toisen ryhmän ja tekee hänen nimestään loukkauksen. Niin kauan kuin nimet kantavat toiseuttavaa voimaa koko kulttuuri on rasistinen. Jos kulttuurissa millään tavoin tunnustetaan sanalle ˋryssäˋ loukkaavia sivumerkityksä, on venäläinen tässä kulttuurissa aina syrjityssä asemassa huolimatta siitä käytetäänkö hänen nimeään jonka on annettu muuttua loukkaukseksi.
Paha kyllä kieleltä ei voi riisua sen määrittävää voimaa niin että siitä tulisi pikemmin paljastamisen kuin verhoamisen työkalu. Kulttuuri itsessään luo positioita ja asemia, joita ei oikeasti ole olemassa. Sellaisia kuin ˋopettajaˋ tai ˋpresidenttiˋ. Ja juuri se tarina joka mahdollistaa tällaiset kulttuuriset asemat on alkanut menettää uskottavuuttaan. Koko yhteiskunta saa kenen tahansa matkailevan nuoren silmissä välittömästi kornin parodian muodon. Tämän jälkeen hän ei voi enää osallistua mihinkään sen tarjoamaan rituaaliin, hän voi lähinnä parodioida sen saamia muotoja esittäessään mukana niissä. Tämä ulostautuminen yhteiskunnasta on hippiyden ydin, se että ei enää voi opiskella koulussa ja tehdä työpaikalla töitä ja sonnustautua siihen univormuun jonka kulloinenkin muoti ajalleen tarjoaa. Ikään kuin koko yhteiskunta olisi vain epäonnistunut yritys piilottaa itsessään sitä pahuuttaa, jonka varjolla demonisoitiin se "heidän" ryhmänsä johon emme kuulu.
Se tarina joka kertoo Suomesta, Ruotsista ja jalkapallon mm-kisoista. Se jossa Beatles ja Chaplin saavuttivat kuolemattoman kunnian, se tulee menettämään kaiken loistokkaan gloriansa ja muuttumaan inflaatioksi kaikesta. Tämä jota me katselemme on ehdottomasti näytelmän irvokkaimpia ja raadollisimpia kohtia. Loppuunkuluneita näyttelijöitä pinnistelemässä merkityksettämän ja epäuskottavan kulissin ylläpitämiseksi. Koko eliitti elää rappio-orgioitaan, media pitää kansan tyhmänä ja pikkuporvarillistuneessa maailmassa luokattomuuteensa turhautuneet nuoret eivät tyydy muuhun kuin maailman pelastamiseen. Merkityksettömyys ja sen sietäminen on päivän kysymyksiä. Maailmassa jossa on liikaa kaikkea pitäisi jokaisen tehdä työtä teollistuneessa maailmassa kuluttaen kokoajan hupenevia resursseja. Muutama psykopaatti on kahminut vallan käsiinsä suurvalloissa ja kansa on valmis taistelemaan heidän edessään.
Wasp-the headless children.
