Kirjoitanpas tähän itse muinoin aloittamaani ketjuun, kun en keksi parempaakaan paikkaa. Minusta tämä joka tapauksessa kuuluu "rakkauden vallankumouksen" alle ja myös "hyvän olon kiitos" täsmää, vaikkei asiaan nyt liitykään mitään sellaista kuin tuohon aloitusviestiin.
Olen nyt vuorokauden ja muutamia tunteja fiilistellyt erästä hetkeä – ja sitä seurannutta jaksoa – kevätkesäisen Tampereen illassa ulkosalla. Olin päätynyt tapahtumaketjun, jota en tässä sen tarkemmin pui tai erittele, seurauksena yksin pitkälle pyörälenkille Itä-Tampereelle (asun itse siellä länsipuolella). Aurinko paisteli, lämmintä riitti, olin ostanut kaupasta evästä ja kun tulin mukavaan puistikkoiseen paikkaan, pysäköin polkupyöräni ja asetuin nurmikolle pitämään pikku piknikkiä itsekseni. Tässä ei sinänsä ole mitään erityistä, ainakaan minun elämässäni. Itse paikkakaan ei ollut niin erityinen, ei mikään maisemaihme – yhdessä suunnassa oli jokin pieni märkä lammikko ja toisessa suunnassa rivitaloyhtiö. Eväät eivät olleet häävit, retkivarustuksesta puhumattakaan. Siitä huolimatta hetki oli aivan erityinen. Vai oliko se
juuri siksi erityinen?
Viime aikoina vallinnut "minä" on häiriintynyt jatkuvasti toisista ihmisistä, heidän sanoistaan, käyttäytymisestään jne. Nytkin lammikon vastarannalla oli aluksi kolmihenkinen perhe, jossa kiinnitti huomiota, että äiti syyti koko ajan pienelle tyttärelleen kieltoja. Edellä mainittu negatiivinen minä olisi reagoinut kielteisesti: piknikhetken oma rauha olisi saattanut mennä "pilalle", kun olisin ajatellut, mikä saa äidin niin negatiiviseksi (kiintoisa negatiivisuuden kierto sinänsä). Nyt sen sijaan huomioin asian, mutta se ei vaikuttanut mielialaani mitenkään. Riimittelin jonkin aikaa mielessäni aiheesta "tämän päivän kolmi-nelikymppiset"
(esimerkki: "Ei ole elämässä järkeä, ja päätä meinaa särkeä, kun eilen juotiin viinipullo ja mäyris. Veronmaksajain keskusliitto! Pidä veroäyris, kyllä meillä rahaa on! Mutta fiilis on edesvastuuton." 
), sitten asia vain meni pois siinä missä perhekin. Ympärille laskeutui meditatiivinen tasapainoinen rauha, tai sen laskeutuminen täydentyi.
Tällaisissa tilanteissa ymmärtää, että paratiisi voi löytyä aivan mistä hyvänsä. Moni nykyihminen ajattelee, että olisi varmasti ihanaa istua piknikillä näköalapaikalla jotakin eeppistä kaupunkia ympäröivien vuorten rinteellä, mutta omasta olinpaikastani ei näkynyt muuta kuin pikkuinen lammikko, nurmikkoa, puita ja asutusta. Se oivallus, että paratiisi voi löytyä tuollaisesta paikasta, itse asiassa vain tehostaa senhetkistä onnen kokemusta, koska se muistuttaa vapauttavasti, ettei näin täyttymyksellisen mielentilan löytäminen vaadi mitään ponnisteluja tai järjestelyjä. Sää ja vuodenaika tietysti menivät aika nappiin, mutta toissapäivänä yhtä ihanalla säällä näennäisesti kauniimmissa maisemissa liikuskellessani en ollut alkuunkaan yhtä hyvällä mielellä.
Kokemusta lammikon äärellä seurasi parin tunnin jakso, jonka aikana pyöräilin eteenpäin – itse asiassa vapauduin polkemaan nimenomaan
eteenpäin, merkityksessä "ei takaisinpäin" – silloin tällöin pysähdellen. Matkalle mahtui kaikkea tällaisiin fiiliksiini ihan perinteisestikin yhdistyvää hyvää, kuten itsekseen lauleskelua tai oivalluksia siitä miksi jotkin asiat ovat niin kuin ne ovat. Tajunnansisäinen miltei häiriötön tyyneys vallitsi melkein kotiin asti, vasta ollessani selvästi paluumatkalla alkoi mieli palautua ns. normaaliuomiin. Edellisestä voinee rivien välistä käsittää, että olen aiemmin osannut tuntea useinkin näin, viime aikoina vain se on ollut aika lailla hakusessa ja sen mielentilan, kuin ihanan kodin, uudelleenlöytäminen edelleen lisäsi kokemuksen päihdyttävää myönteisyyttä.
Nyt on jotenkin se tunne, etten ole ihan sama ihminen kuin ennen, mutta toisaalta hyvin sama ihminen kuin Ennen. En ihan sama kuin vielä toissapäivänä, mutta kaikilta oleellisilta osin sama kuin elämäni "tähtihetkinä" – oivaltaessani, säveltäessäni, muuten uutta luodessani, saadessani väläyksiä Olevaisesta. Lähempänä todellista Minua, missä tapauksessa Minä ei tarkoita samaa kuin Ego. Vaikka touhuilisin aika tavanomaisia ja pikkuasiatkin edelleen ärsyttäisivät, niiden taustalla on tunne ja tietoisuus jostakin syvemmästä, todemmasta, vapaammasta ja myös omemmasta – siitä ymmärtämisestä, joka muodostaa punaisen langan ihmiselämässä vastasyntyneen ensimmäisistä synesteettisistä kokemuksista tämän päivän hyvän olon hymyyn.
