Miten osata surra? - 1

En osaa neuvoa mutta voin kertoa omasta tilanteestani hieman...

Itselläni on samankaltainen ongelma. Minä en osaa olla "heikko". Olen aina joutunut olemaan se vahva perheen pää, joka jaksaa aina. Tämän takia en myöskään osaa/uskalla surra.
Loppujen lopuksi en enään uskaltanut olla yksin, koska pelkäsin, että alan ajattelemaan niitä surullisia asioita.
Nyt käyn terapiassa viikottain ja opettelen olemaan yksin uudestaan, opettelen myös rentoutumista ja suremista...
Ei ole helppoa kymmenien vuosien jälkeen mutta tiedän, että se on tehtävä.

Olen vasta aikuisella iällä tajunnut, miten tärkeää on käydä läpi kaikki tunteet, myös suru.

Ennen vanhaan oli esim. itkijänaisia, jotka itkivät päiväkausia hautajaisissa. Monesti luullaan, että he teikivät sen ikäänkuin muiden puolesta, mutta luulenpa, että se oli kään kuin esi-itkentää, johon muiden oli helppo yhtyä. Itku ja nauruhan on tarttuvaa.

Nykyään itketään elokuvien ääressä. Itse olen kokenut hyvin puhdistavana itkeä elokuvan mukana. Itku tulee herkissä kohdissa, mutta huomaankin itkeväni omia asioitani, vanhoja itkemättömiä juttujani, enkä niinkään sitä elokuvaa - sehän on vain elokuva! 

Ja oli minullakin aika, jolloin itku ei vain tullut, ei sitten millään, vaikka kuinka oli surua ja itku tuntui kurkussa ja koko kehossa, mutta silmät pysyivät kuivina. No, sellaista voi sattua, kun ihminen venytetään liian tiukalle.

Suruun ja suremiseen auttaa oma aika ja oma rauha. Jos saa viettää rauhassa omaa aikaa kotona tai metsässä kävelyllä tai missä nyt tykkää, voi käsitellä tunteitaan joko aivan tietoisesti ja tarkoituksella, tai sitten vain olla ja antaa tunteiden ja ajatusten pulputa pintaan omaa tahtiaan ja elää ne läpi.

Jos yksinolo ahdistaa, niin sitten olisi varmaan parasta jakaa suru, jos se vain on mahdollista. Kyllä läheisiä ja ystäviä voi "rasittaa" tälläisillakin asioilla, kunhan sitä ei tee jatkuvasti!

Minä en ehtinyt surra isäni kuolemaa, kun elämässä oli niin paljon muutakin kaaosta, mutta hautajaisissa itkin aivan hillittömästi, se tuntui oudolta. Tunsin jotenkin syyllisyyttäkin siitä, etten osaa surra, mutta olen sitten vuosien aikana kuitenkin surrut pikkuhiljaa suruni pois.

Suru katkenneesta ihmissuhteesta on itseasiassa vaikeampaa surra kuin kuolema. Ainakaa minä en ole kyennyt niitäkään kunnolla suremaan, mutta aika tekee kuitenkin tehtävänsä ja jossain vaiheessa suru on jo pienentynyt sen kokoiseksi, että sen voi käsitellä. Tai voi vain todeta, että kaipaan häntä yhä (kaipaan kaikkia exiäni, kaikissa on paljon hyvää!), mutta aika on korjannut paljon enkä enää koe tarvetta muuttaa surua vihaksi (näinhän aika usein taitaa käydä!?)

tässäpä aamun ajatusta.... 

^^ Oli kyllä hirvittävän mukavasti kirjoitettu.

Nykyään itketään elokuvien ääressä. Itse olen kokenut hyvin puhdistavana itkeä elokuvan mukana. Itku tulee herkissä kohdissa, mutta huomaankin itkeväni omia asioitani, vanhoja itkemättömiä juttujani, enkä niinkään sitä elokuvaa - sehän on vain elokuva! 

Olen muuten todennut ihan saman asian, että harvoin itken oikeasti sitä elokuvaa! Pitääkin etsiä joku itkettävä elokuva, jos pystyisin sen kautta itkemään tätä toistakin juttua. Elokuvan vain pitää käsitellä jotain ihan päinvastaista kuin oma suruni. Olen nimittäin törmännyt suruni aiheeseen viime aikoina useastikin, mutta jotenkin se saa minut vain vetäytymään tiukemmin kuoreeni sen sijaan, että alkaisin itkeä sarjan henkilöiden mukana tai puolesta.

En ymmärrä sitä, että samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi surra ja ihmiset varmasti ymmärtäisivät sen, mutta samaan aikaan pidän sitä jotenkin väärän ja pelkään, että läheisiäni vaan alkaisi ärsyttää, jos taas avautuisin heille samasta aiheesta, joka on kaihertanut mieltäni jo yli viisi vuotta.

Juuri näin!
Itsellänikin kun tilanteen alkulähteestä on jo 20 vuotta niin musta tuntuu, että ihmiset eivät pysty käsittämään miksi mun pitäis vieläkin jauhaa niistä tapahtumista ja surra niitä vaikka todellisuudessa en koskaan ole edes vielä surrut ja käynyt läpi niitä tapahtumia kunnolla

Minä pelkään joutuvani sinun tilanteeseesi, joten siksi olisi hyvä surra nyt, kun tilanne on vasta pahimmillaan ja minulta tavallaan odotetaankin suremista.

Mutta ei minulla ole aikaa olla surullinen! Nyt kerrankin voisin itkeä silmät päästäni, mutta minulla on parin tunnin päästä tentti, johon pitäisi vielä kerrata, enkä todellakaan pysty keskittymään mihinkään. Ahdistavaa tämä tällainen.

Minä olen opetellut suremista ja etenkin tunteiden ulos päästämistä. En lapsena juurikaan itkenyt muuten kuin kovasta kivusta johtuen tai jos jokin eläin kuoli...ja häpesin suuresti itkemistä. Itku oli heikkouden merkki. Vältän edelleen tietyissä paikoissa tunteiden päästämistä valloilleen. Itken vasta kun on sen aika omassa rauhassa.
Suurin askel minulle oli se että itkin läheisen ja tuntemattoman nähden, romahdin eikä minua tuomittu. Sain olla heikko, sain päästää tunteen ulos...ja se oli helpottavaa ja parantavaa.

Olin parikymppiseksi asti ihan piinkova. En itkenyt kuin joskus yksin ja silloinkin hävetti. Nyt ei enää niin paljoa hävetä tosin myönnän että 2 kk sitten kun erosin exästä niin sitä itkin todella todella paljon ja sitä jatkuvaa itkua koitin selitellä...häpesin vähän kuitenkin. Koin sen niin että tuli liikaa kyyneliä niin "pienen" asian takia. Olen nyt kuitenkin jo sitä mieltä että jos itkettää niin on ihan ok itkeä ämpäritolkulla jos siltä tuntuu. Se oikeasti helpottaa. Ja jos ei kyyneleitä tule niin ei niitä kannata pakottaa...

Suremisesta en osaa sanoa muuta kuin että se on minusta eräänlaista aaltoilua. Alussa surun aalto on suuren suuri ja sitten se hiljalleen pienenee ja pienenee. Suru pitää surra oli se tapa mikä tahansa.
Itse suren edelleen eroani vaikka koitankin olla niinkuin sydän olisi jo paranemaan päin. Ei se ole, ei vielä.
Suren nyt "antaapalaa"-meiningillä. Teen kaiken mahdollisen mitä en ole aiemmin voinut tehdä tai ole uskaltanut tehdä. Se tunne että on elossa antaa voimaa. On ollut paljon parempi olla omissa nahoissaan.

En usko että surulle on aikarajaa, jokainen suree omaan tahtiinsa. Eikä suru tartu vaikka toisista hakeekin tukea. Minä itkin rakkaalle siskolleni useamman viikon ja eikä hän ollut moksiskaan, oli tukena ja antoi lisää paperia. 

Onpa harmi, että huomasin tämän ketjun olemassaolon vasta nyt, koska olisin tarvinnut apua muutama päivä sitten. Tajusin nimittäin yhtäkkiä, että sisälläni velloo valtavasti vihaa, joka johtuu turhasta suremisesta. Joku voi nyt ajatella, ettei sureminen ole koskaan turhaa, mutta voin vannoa, että se oli. Ja kaikkein eniten hermoja raastavaa oli, että minulta meni pitkään oppia suremaan ja kun aloin oppia, asiat kääntyivätkin päälaelleen, eikä surulle enää ollut syytä. Lopulta sitä alettiin jopa vähättelemään ja sille alettiin naureskelemaan. Ei tietenkään suoraan minua kohtaan, mutta yleisesti meitä kaikkia kohtaan. Hetken olin varma, etten pääse siitä vihasta ikinä yli.

Mutta minä pääsin. Ja tässä olen iloisena tai vähintään sisäisen rauhan saavuttaneena (siis tämän asian suhteen, ei toki elämän yleensä).

Koko tämän ketjun synnyttänyt elämänvaihe oli kyllä jotain aivan uskomatonta ja käsittämätöntä. Niin käsittämätöntä, että minusta melkein tuntuu, kuin kaikki olisi ollut unta. Olikohan se?