Niinäkin päivinä kun on istunut koko päivän sisällä toimettomana, sillä on velvoittanut itse itsensä tekemättömyyteen ja ottanut sille nimeksi työ, voi katsoa ulos maahan pudonneita lehtiä, olla iloinen että voi olla sisällä kun ulkona sataa, olla kiitollinen ihmisistä, jotka ovat valmiita auttamaan ja kuvitella, kuvitella, kuvitella. Kuvitella niin että luo uuden todellisuuden ja uuden maailman ja uuden kaikkeuden, muuttaa hiljaa omaa elämäänsä ja huomata kuinka ne asiat, jotka joskus kuvitteli, ovatkin totta ja kaikki mitä on kuvitellut on toteutunut ja toteutuu. Ja se tarina jota sepustaa, on ihana ja suloinen pieni metsätarina tai ainakin romanttinen ja hurmaavan hullaannuttava.
Välillä on ihana juoda kahvia. Keittää mutteripannulla espressoa ja kaataa se kuuman täysmaidon sekaan, maustaa hunajalla ja himalajan suolalla. Tai juoda aamulla kahvilassa cafe lattea vaikka hetkeä aiemmin olisikin vierastanut noiden sanojen sanomista ääneen.
Ja toisinaan on ihana tajuta että on vielä nuori! Etten olekaan mummo, joksi välillä tuudittaudun olemaan. Mutten myöskään enää teini, joka kulkee risaisissa vaatteissa. Ja sitten voi katsella itseään ja ihastella kuinka suloinen onkaan. Ja kun ihastelee omaa pehmeyttään ja hyväntahtoisuuttaan, huomaa samaa myös muista. Huomaa kuinka hekin hymyilevät ja ovat omia ihania itsejään, etsivät tietään ja kulkevat polkujaan. Suloisia polkujaan.
Muistaisi vain joka hetkessä olla iloinen ja onnellinen. Välillä voi muistutella ja havaita kaiken jumalaisuutta, mitä se heittääkään polulle, kiittää siitä ja ylistää sitä. Melankolisuuskin on niin kaunista, kuolemakin on niin kaunista. Ja se antaa tilaa uudelle, synnyttää uutta ja tuo uusia mahdollisuuksia.
Tässä opettelen rakastamaan ja hyväksymään. Ja uskaltamaan luottaa ja rakastaa.
Sitten olenkin niiden mäntyjen alla, istun hiekalla ja tuoksuttelen kuumuutta ja maassa olevia käpyjä. Tässähän minä aina, ja kaikkialla.
