Kaikessa tässä, mitä elän, piilee suuri salaisuus. Olen antanut sen johdattaa minua läpi kaupunkien, läpi kallioiden, ruskaisten tuulien. Olen kohdannut suuria ystäviä, viisaita neuvojia, rakastajani, puolisoni, kumppanini. Nyt tunnen kuinka sisälläni elämä kasvaa, kuinka minä kasvatan jotain suurta ja upeaa, joka on saanut siemenen kaikista niistä kauneuden ja rakkauden hetkistä, joihin rohkeuteni ja lapsenmielinen uteliaisuuteni on minua kohden ajanut. Tämä siemen ei enää ole vain suurten elämänmuutosten tai luovuuden ilmentymää, vaan se on saanut rakkaudenlähettilään, ihmisolennon, muodon. Hän potkii pienillä jaloillaan vatsaani, tutkii maailmaa kauttani, mutta yhä vielä matkustaa valossa ja ykseydessä, välillä palaten muistelemaan niitä haasteita joita hän tähän elämään valitsi.
Kannan sisälläni salaisuutta. Hiljaista, puhdasta salaisuutta, jonka voima on saanut minut suunniltaan. Hänen kauneutensa ja pienen kätensä kosketus kaikessa siinä mitä olen sisälleni jättänyt, on saanut kipuni pehmenemään, tulemaan pintaan. Nyt minä istun ja rukoilen, pyydän itseltäni: "Hyväksy ja anna anteeksi." Kaikessa tässä rakkaudessa, jonka olen ympärilleni luonut, ei voi olla pahuutta, sillä hyvääkään ei enää ole. Miksi vertaisin kahden voiman välillä kun moraalini on jo tehnyt valintansa kauan ennen tiedostamistani? Miksi tukahduttaisin tuskani kun voin sen avoimesti näyttää? Kaikki me kasvamme ja heijastamme samaa valoa. Mutta pintamme ovat erilaiset, kipinämme vaeltaessa eteenpäin, kaikessa tässä ajattomuudessa. Enää emme omista aikaa. Enää emme omista kärsimystä. Olemme vain osa hyväksyntää tai muuten vajoamme taas kohti syytä ja seurausta.
Ihailen sitä virtaa, joka maailmankaikkeus on. Ihailen sitä voimaa, jolla se jaksaa aina yllättää. Minä olen sokeutunut jo itselleni, elän hetkittäin omaa kärsimystäni, jota langetan syyllisyydentunnossani itseni päälle. Mutta se on turhaa. Se on toimimatonta. Kuitenkin tämäkin virhe on opittava, sekin on ymmärrettävä jotta voisi kulkea eteenpäin. Kohden tyhjyyttä, kohden alkua ja loppua, sitä mitä ei enää ole. Näiden kahden hetken välissä, olemassaolossa, me kaikki olemme vapaita. Niin minä kuin vauvani. Niin sinä kuin rakkaimpasi. Niin me kaikki, yhdessä, samassa yksilöllisyyden yhteisessä harmoniassa.
Kiitos maailma kun meidät pelastit!