Nefin päivän rakkaudet - 2

Tänään sataa ja ukostaa <3 
Salaa toivon että sadetta kestäisi päiviä! Voisi kuunnella ropinaa, siivota rauhassa ilman hoppua ulos ja luontokin saisi tämän kuivuuden jälkeen virkistystä.

Kävin tapaamassa kissaa, Määkyä. Voi että oli niin suloinen tapaus  Yhyyy! En tahdo odottaa että tänne se pikkuinen muuttaisi, miun viereen käpertyisi ja olisi joku jolle jutella ja joku jonka kanssa aamulla herätä! Vielä pitää jokunen viikko odottaa, kolme varmaan ainakin.. Hihiii!!

Ihana ilma!
Ja sade tuntui ihanalta ihoa vasten.

Olen ihana täti ja varmasti miusta tulisi vielä joskus ihanampi äiti! 

Tänään ystävystyin erään lampaan kanssa, jolla pelkäsin olevan kuumetta. Kovasti se halusi lisää rapsutuksia, vaikka sellainen röyhkeämpi ja vanhempi akka-lammas tunki syömään miun sormia. Siinä se uusi ystäväni kökötti villa pehmeänä ja suloisena odottaen hellyyttä. Juteltiin tovi kunnes jatkoin pyöräreissuani.
Eksyin matkallani mutta pyysin metsältä neuvoa ja sitten löysinkin perille! Taas iskeytyi kyynel silmään avohaukkuita katsellessani. Toden teolla harmitti kun ei ollut spray-maalia mukana; olisin piirrellyt metalliseen massamurhaajaan peace-merkin!!  Hassu ajatus, siltikin kiehtova.
Telkkä säikytteli, mutta asetuin hyvään paikkaan meditoimaan. Hiukan piti hyppiä ja kiipeillä ja tunkeutua västäräkin huussialueelle, mutta maisemat olivat upeat! Ah, Jaala <3 Hepat tuijottelivat uljaina ja minulle vieläkin kovin etäisinä, lehmillä oli sonni pitämässä jöötä.

Eilen kävimme äidin kanssa Wilman haudalla nimipäivien kunniaksi viemässä kukkakimput. Tunsin suurta kiitollisuutta yhteisistä hetkistä.
Olen yrittänyt olla välittämättä itikanpistoista vaan vain antaa niiden pistää ja meditoida sitä tunnetta.  ) Vielä olisi hurjasti opittavaa ininän tiellä.

Ötökät ovat vallanneet villiyrttini. Mur!

Kaverin vuohi-vauvat olivat hellyydenkipeitä ja ihania söpöläisiä ihanine nimineen! 

Lisäksi eilen pyöräretki ystävän kera, kukat kukkivat kauneimmillaan, lempeä kesätuuli, jalat vedessä ja haapojen kahina. Ihanaa! <3

Tänään pyöräretki itsekseni Näsijärven rannalle. Hiljennyin ja kurkistin lempikalliolleni vievän reitin suuntaan. Sinne pitää vielä joskus seikkalla, mutta se tarvitsee tietynlaisen ilman, tietynlaisen löytöretkeilyn tunnon ja irtaantumisen tunteen. Ilman suunnitelmia ja odotuksia. Takaisin pyöräilleissäni näin samat ihmiset, joihin olin kaupungilla huomioni kiinnittänyt.

Haaveet ja suunnitelmat kariutuivat, enkä päässyt kouluun jonne olin asennoitunut pääseväni. Jään siis edelleen tähän liian suureen kaupunkiin.
Mutta äidinäidin shaali minua lohdutti sekä romanttinen loppu funny facessa pyyhki kyyneleet.
Tämä sairastelu vie voimat, olisi luullut että neljäntenä päivänä pääsisi jo ulos..

Ehkä kaikella on tarkoituksensa.

Tänään pääsin vähän pidemmälle ulos käppäilemään viikon sairastelun jälkeen! Eilinenkin oli ihana kun ystäväni kanssa katseltiin lähijärveni rannalla ilmassa liitäviä haituvia, joihin olen kovin rakastunut, ja juteltiin.
Päivällä sitten vein pyöräni korjaamolle, vannotin heitä pitämään siitä huolta ja lähdin käppäilemään sovittua tapaamista kohti. Kävelin sitä reittiä pitkin, jota myöten yleensä menen näsijärvelle. Olo oli kuin joku suuri ihastus tai rakastus olisi siellä (järvi siis) ja teki kauheasti mieli poiketa reitiltä ja mennä heipattamaan. En kuitenkaan poikennut vaan jatkoin matkaani hiljalleen heräten tähän hämmästyttävän ihanaan päivään, ihanaan maailmaan, kaikkeen jännittävään mitä ympärillä näkyy. Pysähdyin katselemaan lintua pyörän sarvella, tiilitaloa junaradan kupeessa, kuin sillä olisi tarina kerrottavana, ihmisiä tunnettavana ja viisautta ikkunoissa, katselin kujalle jossa näkyi ikkuna, jonka alla oli muutama tuoli ja Buddha-patsas. Hymyilin ja tuntui kuin ahdistus, joka oli kertynyt minuun tämän viikon aikana, olisi leijaillut jonnekin kauas avaruuteen. Kävelin hyväntuulisena eteenpäin ja naureskelin Köyhä&Poika kiinteistönvälitysfirmalle.

Sitten vastaani ilmestyi mitä ihanin puu!! Vaikka se on aivan keskustassa, en ollut sitä aiemmin huomannut! Se piirtyi taivaalle, rakennuksen ja kosken päälle ylväänä ja satumaisena näkynä. Sen kauniit suuret oksat kiemurtelivat taivaisiin, vihreinä ja valkoisina. Valkoiset olivat täynnä sitä ihanaa haituvaa, johon olen rakastunut, ja tuulen hellästi ohittaessa puun, sen oksista irtosi tuota utuista haituvaa leijaillen ilmaan. Ja kuin puu olisi ollut siinä aina ja tietäisi kaiken, se katseli minua korkeuksistaan ja levitti utuaan kuin viisautta, jokaisen ohikulkijan tielle. Kiitin puuta sen upeasta kauneudesta ja jatkaessani matkaani, en voinut olla naurahtamatta kun haituvat leikkivät ilmassa, ilman odotuksia, ilman ihmisten turhanpäivästä kiirettä tai ahdistusta. Olisin tahtonut juosta syleilemään sitä puuta, niin ihana se oli!! Sydän oli pakahtua onnesta.
 


"Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in."

Rainbow <3

 

Vaikka mieli harhautuisikin muistelmiin, muisti on egossa sanottiin, mutta uskon sen jäävän myös sieluun, joskaan ei sellaisena kuin se tämän ihmismuotoisen olemuksen kohdalla tapahtuu, toisella lailla. Rakkaudella, toivolla, oppimisella, viisaudella.
Unet palaavat käsittelemään asioita, olen saanut niin paljon ja silti aina erehdyn pyytämään vain lisää lisää. Kuin mikään ei riittäisi. Silti tähän hetkeen riittää tismalleen kaikki kuin siinä jo on. Olen siitä kiitollinen.

Pahat tavat uhkaavat tehdä comepäkin ja rikkovat auraani, mutta yritän vakuuttaa itseäni että olen kykeneväinen.
Menneisyys kiusoittelee, toisinaan jopa vääristää.

Olen niin rakastunut tähän maailmaan, mutta toisinaan hämmennyn ja suorastaan häkellyn ihmisten kyynisyydestä, kylmyydestä, julmuudesta, itsekkyydestä, rasistisuudesta... Eivät he todella, eksyneitä. Ja mieli temppuilee, kertoilee tarinoita ja herättelee hassuja harhaluuloja. En minä, mutta se toinen puoli.
Ja sen naisen katse, kysellessäni kyytiä kahdeksatta tuntia.. Minä kylmissäni, väsyneenä, itkuisena, hänelle olin kuin sairas narkkari. Se katse ja se paikka, josta olen vuosia sitten nähnyt unia. Taivas jossa kettu ja aaltoja. Olen oikealla tiellä, valintojen edessä.

Ihania ihmisiä elämäni polulla. Uudet ja vanhat. Sisarsieluja olen tunnistanut jo kaksi kotikaupungissani. Ja sydän avautui eilen kun puhuin ystävälleni; muutos tulee, tämä kaupunki huokuu synkkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Hän haluaisi viedä perheensä turvaan. Niin minäkin.

Välillä huomaan jakautuneisuuden selkeämmin ja se hämmentää. Jakaantuneisuuden ihmisissä, kaupungeissa, ryhmissä, itsessäni. Kuin joku yrittäisi maanitella puolelleen, tule tule, minä tarjoan synnin. Eilen syvässä meditaatiossa törmäsin kristittyyn kirkkoon. Raamatun toinen tuleminen, mayojen ajanlaskun loppu. Yhteentörmäys, itsekkyys vastaan empatia. Minä tahdon välittää. Olen päättänyt sen, tahdon kulkea kohti valoa, mutta näystäni tuttu synkkä hahmo pitelee jalastani kiinni. "Älä mene, minä toin sinut näin pitkälle! Älä nyt saatana mene sinne!" Pysähdyn ja pohdin. POHDIN! Valon ja varjon välillä. Luulisi ettei pohdittavaa ole. Silti jokin pidättelee.

Olen niin rakastunut tähän maailmaan. Kettu puhuttelee minua, taivaalla, hiekassa, maassa, lehdissä, muuttuvissa kuvioissa, paperilla.. Se kertoo suunnan, järkeistää. Yritän kuunnella ohjausta.
Ihana luonto, vaikka se meistä kärsiikin. Se on niin kaunis että sitä voi vain rakastaa.
Päivittäin pyrin kiittämään. Kiitos tästä hetkestä, näistä ihmisistä, tästä paikasta. Kiitos tästä kehosta ja tästä elämästä.

Ja näin menninkäisten valtateitä, aurinkona leviten, keskellä Itse Aurinko, tasaisin välein kahdeksaan suuntaan sammaleen uponneet polut.

Rakastan.

<3

Syksy 

Ja tuo osaran koulu!
Ja kaikki kauneus!
Oih! Kiitos kiitos 

Viikon niin muutan taloon Hämeenkyrössä, kuinka jännittävää!