Rainbow <3

Vaikka mieli harhautuisikin muistelmiin, muisti on egossa sanottiin, mutta uskon sen jäävän myös sieluun, joskaan ei sellaisena kuin se tämän ihmismuotoisen olemuksen kohdalla tapahtuu, toisella lailla. Rakkaudella, toivolla, oppimisella, viisaudella.
Unet palaavat käsittelemään asioita, olen saanut niin paljon ja silti aina erehdyn pyytämään vain lisää lisää. Kuin mikään ei riittäisi. Silti tähän hetkeen riittää tismalleen kaikki kuin siinä jo on. Olen siitä kiitollinen.
Pahat tavat uhkaavat tehdä comepäkin ja rikkovat auraani, mutta yritän vakuuttaa itseäni että olen kykeneväinen.
Menneisyys kiusoittelee, toisinaan jopa vääristää.
Olen niin rakastunut tähän maailmaan, mutta toisinaan hämmennyn ja suorastaan häkellyn ihmisten kyynisyydestä, kylmyydestä, julmuudesta, itsekkyydestä, rasistisuudesta... Eivät he todella, eksyneitä. Ja mieli temppuilee, kertoilee tarinoita ja herättelee hassuja harhaluuloja. En minä, mutta se toinen puoli.
Ja sen naisen katse, kysellessäni kyytiä kahdeksatta tuntia.. Minä kylmissäni, väsyneenä, itkuisena, hänelle olin kuin sairas narkkari. Se katse ja se paikka, josta olen vuosia sitten nähnyt unia. Taivas jossa kettu ja aaltoja. Olen oikealla tiellä, valintojen edessä.
Ihania ihmisiä elämäni polulla. Uudet ja vanhat. Sisarsieluja olen tunnistanut jo kaksi kotikaupungissani. Ja sydän avautui eilen kun puhuin ystävälleni; muutos tulee, tämä kaupunki huokuu synkkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Hän haluaisi viedä perheensä turvaan. Niin minäkin.
Välillä huomaan jakautuneisuuden selkeämmin ja se hämmentää. Jakaantuneisuuden ihmisissä, kaupungeissa, ryhmissä, itsessäni. Kuin joku yrittäisi maanitella puolelleen, tule tule, minä tarjoan synnin. Eilen syvässä meditaatiossa törmäsin kristittyyn kirkkoon. Raamatun toinen tuleminen, mayojen ajanlaskun loppu. Yhteentörmäys, itsekkyys vastaan empatia. Minä tahdon välittää. Olen päättänyt sen, tahdon kulkea kohti valoa, mutta näystäni tuttu synkkä hahmo pitelee jalastani kiinni. "Älä mene, minä toin sinut näin pitkälle! Älä nyt saatana mene sinne!" Pysähdyn ja pohdin. POHDIN! Valon ja varjon välillä. Luulisi ettei pohdittavaa ole. Silti jokin pidättelee.
Olen niin rakastunut tähän maailmaan. Kettu puhuttelee minua, taivaalla, hiekassa, maassa, lehdissä, muuttuvissa kuvioissa, paperilla.. Se kertoo suunnan, järkeistää. Yritän kuunnella ohjausta.
Ihana luonto, vaikka se meistä kärsiikin. Se on niin kaunis että sitä voi vain rakastaa.
Päivittäin pyrin kiittämään. Kiitos tästä hetkestä, näistä ihmisistä, tästä paikasta. Kiitos tästä kehosta ja tästä elämästä.
Ja näin menninkäisten valtateitä, aurinkona leviten, keskellä Itse Aurinko, tasaisin välein kahdeksaan suuntaan sammaleen uponneet polut.
Rakastan.
<3