Huoh. Mietin tässä kovasti, että mitä tehdä. Olen nykyisen mieheni kanssa seurustellut kohta kolme vuotta ja alusta asti on ollut sellainen tunne, että nyt löysin ihan oikeasti sen oikean.
Meillä ajatukset kohtaa todella hyvin ja lisäksi hän on todella fiksu ja on saanut minutkin miettimään asioita eri kanteilta ja oikeastaan kasvamaan ihmisenä. Oikeastaan onkin niin, että mieheni on ollut isosti vaikuttamassa ajattelutapani muutokseen, joka tällä hetkellä tapahtuu koko ajan kiihtyvää tahtia. Nyt onkin muodostunut ongelmaksi se, että muutun itse niin nopeasti, ettei mies pysy perässä. Siirryin mm. kasvissyöjästä kokonaan vegaaniksi ja nyt olen aloittanut prosessin, jossa yritän vähentää omistamaani tavaraa mahdollisimman paljon, haaveilen eläinten vanhainkodin perustamisesta tai sitä ennen haluaisin vaan heittäytyä vapaaksi ja kiertää vähän maailmaa.
Puhutaan mieheni kanssa kaikesta ja tästäkin ollaan paljon juteltu. Hän selkeästi haluaa samoja juttuja kuin uusi minä, mutta ei ole kuitenkaan vielä valmis ottamaan sitä isoa askelta muutokseen. Itsellä sitten on tällä hetkellä sellainen fiilis, että en jaksa enää yhtäkään päivää tätä entistä eli siis nykyistä elämää vaan haluaisin jo muuttaa ulkoiset asiat vastaamaan paremmin sisäistä, uutta minääni. Eli kysymys kuuluu, pitäisikö minun vain jaksaa odottaa, että mies saa oman muutoksensa samalle asteelle minun kanssani?
Yksi iso taistelun aihe meillä on se, että mies syö lihaa. Hän on kyllä muuttunut siinäkin asiassa paljon lyhyessä ajassa ja piti mm. lihattoman lokakuun ja on nyt joululomalla syönyt pääasiassa minun kokkaamaa kasvisruokaa. Lisäksi hän tykkää luomusta ja lähiruuasta jne. Mutta kun tämä asia ei ole mikään sellainen, että esim. toinen tykkää salmiakista ja toinen hedelmäkarkeista vaan kun minusta tuntuu, että hän tuhoaa sitä mitä minä yritän rakentaa.
Lisäksi ollaan molemmat taipuvaisia masennukseen ja tuntuu, että kun toisella on parempi päivä niin toisen masennus vetää omankin mielen taas matalaksi. Ja sekin, että itse olen positiivinen ihminen ja nauran paljon, innostun helposti jne., mutta häneltä saa hymyjä vain harvoin. Ja vielä yksi iso asia on se, että saan miehen vain harvoin mukaani lenkkeilemään. Itse kun tykkään tosi paljon luonnossa oleilusta (tänäänkin lähdin koirien kanssa metsään kävelemään ja pysähdyin hetkeksi nojaamaan poskeani puun runkoon ja vaan kuuntelemaan, mies vain nauraisi tällaiselle...) niin olisi kiva, kun olisi joku toinen, joka heräisi aamulla virkeänä ja lähtisi mukaan (mies on vaan väsynyt ja kärttyinen aamuisin ja nukkuu mielellään jopa kahteen asti päivällä...).
Välillä mietin, pitäisikö vaan erota ja pitäisikö minun etsiä uusi mies, joka olisi enemmän minun kaltaiseni? Iloinen, positiivinen, innostuva, vegaani, hengellinen, joka harrastaisi joogaa ja meditointia, joka tykkäisi kaikesta luonnollisesta, jonka kanssa voisi käydä älyllisiä keskusteluja (no, näitä käydään kyllä nytkin) jne. Joka olisi valmis vaikka muuttamaan minun kanssani telttaan asumaan vähäksi aikaa, jos se tuntuisi hyvältä ratkaisulta?
Äh, olipas pitkä teksti. Mutta kirjoittaminen auttoi. Ja lopultahan elämä menee niin kuin se menee.
