Kauniit muistot, ikuinen talvipäivä huurtuu takon seinään tammikuisen iltapäivän aurinkoon pysähtyneellä bussipysäkillä. Oma äiti lapsena, kun oli joku johoin luottaa. Tanssi, jota puhdas nauru ylistää parhaiten, kun sanat ja ajatus jahtaa saavuttamatonta iloa. Freestyle, expose yourself as one is. Inter homines esse. Yksinäisyys ja rauha järjettömien ruuhkavuosien jälkeen. Kuin tyven typeryyden myrskyissä. Lapset, kykenemättöminä pakenemaan suuresta läsnäolosta eivät riko yksinäisyyttä mutta tuovat mukanaan elämää ja rakkautta. Empatian löytäminen keskellä loukkaantunutta närkästystä, kuin aurinko pilkistäisi pilven takaa. Hölmö häpeä ja katumus joka vapauttaa kaikesta. Suvivirsi elämän keväässä, silloin kun oli vielä kesäloma. Usko ja toivo, keskellä pimeyttäkin, kuin säilyttäisi valon itsessään. Varhaiset aamut järven rannalla, lintujen laulu tekee taivaankin raskaaksi ja ilmasta tihkuu loskaa. Hiljainen erämaa, yksi hyvä ystävä, pidä totuus ja rakkaus luonamme aina. Suuri luonto, kastehelmet nurmella, kun paljaat varpaat palelevat hopeaa. Vesi, loputon kauneus niissä suruun hajoavissa mielikuvissa vanhuuden vuosista television äärellä valkeassa huoneessa, kysymässä mistä oli kysymys kaikessa, enkä vieläkään tahdo lopettaa tätä lausestta, sillä tämä piste on viimeinen.
