Polveni ovat temppuilleet pitkän, pitkän aikaa. Nyt jonossa tähystysleikkaukseen. Kuukausia olen edennyt vastaanotolta vastaanotolle, tutkimuksesta toiseen, arvauksesta ja työdiagnoosista toiseen jne.. Jo kesällä tuli aavistus, että tämän selvittäminen tulee kestämään kauan. Tavallaan näin itseni itkemässä turhautuneisuutta, kun mitään ei tapahdu ja mikään ei kipuihin auta. Ja näin kävi. Jonkinlainen oman uskon koettelemus ollut mennyt syksy. Vaikka olen "tiennyt" että mikään ei auta, on ollut vaikea kamppailla sitä turhautuneisuutta vastaan. Ja koko ajan, kyse on ollut itsensä hyväksymisestä vajavaisena; vaakakupissa alentunut toimintakyky, jonka vuoksi joutuisin luopumaan harrastuksista osittain, ja pahimmassa tapauksessa työnkuva muuttuisi. Hyväksynkö sen ja silti nautin siitä mitä jää? Vai jäänkö ruikuttamaan sen perään mitä olisi voinut olla?
Oivallus siitä, että loistan yhtä lailla, teen sen minkä voin, oli vapauttava.
Molemmista polvista operoidaan sellainen vaiva, joka muodostuu muistaakseni sikiön kolmannella kuulla jos on muodostuakseen. Tavallaan siis vaivani on "syntymässä valittu"
Nyt päästän sen henkisesti irti, alkuvuodesta sitten konkreettisesti. Ja olen sitä taydellisempi, mitä vajavaisempi uskallan olla
