Minulle yksin oleminen on ollut aina melko ok juttu, koska olen nyt vaan vähän sellainen persoona. Kuitenkin kun parisuhteesta puhutaan, niin ainakin minulle se oikea muoto tuntuu olevan juurikin kahden ihmisen yhteinen suhde. Useampi ihminen siinä tuntuisi vaan sekoittavan pakkaa huimasti ja en tiedä, että olenko itse sitten sen verran vanhanaikainen ihminen, että saattaisin kokea epävarmana ihmisenä (onko tämän myöntäminen rohkeaa vai noloa?) melkoista hylkäyksen, kelpaamattomuuden tai mustasukkaisuuden tunteita siinä jos toinen lähtisi muita "kokeilemaan". Jos joku haluaa kokeilla asioita ja ymmärtää itseään omalla ajallaan niin siitä vaan, mutta itse haen jotain syvempää. En minä silti halua "omistaa" ketään ihmistä eikä kukaan voi myöskään minua koskaan hallita, mutta tärkeintä minulle maailmassa on yhteisymmärrys, luottamus ja totuus kun suhteista puhutaan.
Mielummin vaan sitten pitää ystäväasteella asiat. En tiedä, itse vaan haen henkistä yhteyttä ihmisten kanssa ja jos sellaisen saan, varsinkin sellaisen jossa on romanttisia vivahteita niin olen hyvin omistautunut ja tavallaan odotan sitä myös toiselta. Muuten vaan menee asiat liian hankaliksi. En arvota seksiä kovinkaan pitkälle jotta olisin koskaan vain sen perässä, se on vain bonus sitten siinä henkisessä yhteydessä ja parhaimmillaan se voi varmaan olla, no, parasta ikinä? Olen romantikko ja uskon sielujen kumppanuteen. Toki joskus sitä toivoo vaan ettei olisi mitään tunteita hämmentämässä soppaa, mutta minkäs sitä ihminen voikaan omille preferensseilleen ja tunteilleen. Särkyneet sydämet ovat tunnetiloista murhaavimpia ihmiselle joka tuntee asiat niin syvästi (voi melkein järki lähteä). Mutta yleisesti puhuen rakkaus on upea asia.
