Vapaa rakkaus, parisuhde vai joku muu? - 1

Minusta on valtavan kaunis ja romanttinen ajatus, että kaksi ihmistä on onnellisesti yhdessä koko lopun elämänsä. Mutta toisaalta, minkä tähden niitä aina täytyy olla kaksi? Tietysti on helpointa, että syvällistä suhdetta ei tarvitse syntyä kahta useamman välille, mutta periaattessa keskinäisiä kumppanuksia voi olla enemmänkin. Polyamorian ihannetta, ts. että yksi ihminen on rakkaussuhteessa useamman kanssa, en oikein ymmärrä. Minusta niiden kumppaneidenkin olisi sitten hyvä rakastaa toisiaan, että kaikki voisivat olla onnellisia.

Oleellisinta on siis, että rakastetaan. Jos avoin suhde tai moniosapuolinen suhde ei kerta kaikkiaan toimi rakkausmielessä, se kannattaa hylätä. Mutta kahdenvälisessäkään suhteessa ei kannata viipyä loputtomiin, ellei ole rakkautta. Rakkaus on tärkeintä, kaikki muotoseikat pelkkiä sivuseikkoja.

Ensiksikin sanon että vaikka henkilö itse ei pysty kuvittelemaan monimuotoista, vapaata tms suhdetta omalle kohdalle, ei merkitse että ne eivät ole mahdollisia.
Mustasukkaisuuden näen olevan enemmän mielen oire jostakin kuin vaikkapa joidenkin silmissä luonteenpiirre. Se voi olla oire vaikkapa hyljätyksi jäämisen pelosta, ristiriitaisesta suhdekäsityksestä tai omistuksenhalusta. Omistaminen muussakin kuin parisuhteessa, on mielestäni vain itsekeskeisyyttä, johon jokainen meistä sortuu. Se on ihmisluonnolle täysin tyypillistä ja riippuvainen luonnosta irtaantumiseen.

Olen pohtinut parisuhteita tänä keväänä melko paljon. Aikasemmin haaveenani oli kokeilla/elää suhteessa, jossa olisi kolme osapuolta. Uskon että tarpeeksi ahkeralla mielen harjoittelulla tämä olisi täysin mahdollista, jos vain löytyisi sellaiset ihmiset, joille kaikki osapuolet suuntaansa ovat rakastettavia. Luulisi että tämä olisi erittäin vaikeaa, mutta  varmasti yhtä vaikeaa kuin minkä tahansa muunkaan suhteen löytäminen (eli erittäin vaikeaa  ). Tällainen suhde on mahdollinen jos jokainen osapuoli hyväksyy tilanteen ja on avoin jakamaan itsensä ja aatteensa jokaiselle osapuolelle.
Nykyisin olen havainnut kaipaavani eniten parisuhteelta läheisyyttä. Ystäväni ovat toistaiseksi täyttäneet henkisen puolen melko hyvin. Ttällä hetkellä minulle sopisi parisuhde miehen kanssa, jossa suhde kykenisi muuntautumaan ja molemmat osapuolet olisivat valmiita tekemään "uhrauksia" kokeakseen jotain parempaa. Ja toki haave yhteisistä lapsista. En kaipaa avoimia suhteita tai muita, en niitä koskaan ole kaivannut, sillä olen ihminen joka rakastuessaan näkee vain kumppaninsa (ja toisinaan ystäviä, tietysti  ).

Jokainen ihminen kaipaa rakkauttaan omalla tavallaan. Joillekin vaikkapa ystävä on sielunkumppani, kun läheisyys ja parisuhde haetaan muualta. Toinen taas näkee rakkauden useammassa ihmisessä samaan aikaan, haluamatta omistaa tai tulla omistetuksi. Jotkut tarvitsevat yhteisön, jossa kaikkia osaa rakastaa. Mikään ei ole toista parempi.
Mikäpä olisi muu rakkautemme este kuin omat sisäiset demonimme? Mikä muu estää rakastamasta jokaikistä vastaantulevaa ihmistä? Se että rakastaa ja rakastuu jokaiseen, ei merkitse etteikö voisi löytää yhden ihmisen kaiken sen keskeltä ja jakaa tämän kanssa itsensä. 

vihreäkaupunki, ihmisille on  siis tehty gallup-kyselyä "Kumpi loukkaa enemmän, jos kumppani on luonut syvän henkisen yhteyden toiseen ihmiseen vai jos kumppani on harrastanut eläimellistä seksiä toisen ihmisen kanssa?" ja suurin osa vastauksista kallistui henkiseen yhteyteen. Ei se nyt varmaan ihan noilla sanoilla ollut psykan kirjassani, josta minä sen muistan, mutta noita tutkimuksiahan on tehty useita.

Olen todella hämmästynyt. Kai ihmisten ajatteluun sisältyy tässä asiassa jokin olettamus siihen, että syvällinen yhteys muuhun kuin kumppaniin olisi syvempi kuin kumppaniin tai se olisi jostain pois. Itse ajattelen että sellainen olisi vain positiivista. Tähän näyttää liittyvän pelko menettämisestä ja siitä kuinka koetaan omistavansa toinen.

Olen todella hämmästynyt. Kai ihmisten ajatteluun sisältyy tässä asiassa jokin olettamus siihen, että syvällinen yhteys muuhun kuin kumppaniin olisi syvempi kuin kumppaniin tai se olisi jostain pois. Itse ajattelen että sellainen olisi vain positiivista. Tähän näyttää liittyvän pelko menettämisestä ja siitä kuinka koetaan omistavansa toinen.

Lueskelin vähän muilta foorumeilta tästä aiheesta ja osa on aivan yhtä ymmällään kuin sinä, osalle taas vastaus on itsestään selvä. Luulisin ongelman piilevän nyt siinä, että on kovin vaikea määritellä mikä on vain ystävyyttä ja mikä jotain syvempää. Mikä esimerkiksi erottaa kaukana toisistaan asuvat ystävät kaukosuhteessa olevista rakastavaisista? Entä ystävät ja seurustelevat aseksuaalit?

Joku määritteli henkisen pettämisen niin, että kahden henkilön välillä on jotain, mistä kolmannelle osapuolelle ei haluta kertoa. Siinä on kuitenkin se ongelma, että tietenkään kaikki asiat ystävien kesken eivät kuulu heidän puolisoilleen. Jos sen sijaan rajattaisi nämä asiat niihin, joista kumppani saattaisi loukkaantua, ollaan aika lähellä henkistä pettämistä. Jokainen tietenkin määrittelee itse, mistä loukkaantuu, mutta niihnhän se menee fyysisessä pettämisessäkin: jonkun mielestä suuteleminen ei ole vielä pettämistä, mutta toiselle se on maailmanloppu.

Minulla on ollut aika ajoin useampia naisystäviä (he ovat tienneet toistensa olemassaolosta) ja näillä on saattanut olla toisiakin miesystäviä, mutta jokainen suhde on kuitenkin ollut aina kahdenvälinen. Aika vaikea kuvitella, että asetelmasta olisi muodostunut useamman ihmisen käsittävä rakkaussuhde - tai rakkaussuhteiden verkosto. Ei ainakaan, jos mukana olisi myös rakkauden fyysinen puoli. Jos läsnä olisi vain henkinen puoli, tulisi väistämättä mieleen, olisiko kysmys ihan oikeasti rakkaudesta vaiko syvästä ystävyydestä; rakkaus on kuitenkin perustaltaan kemiallinen prosessi.

Mielestäni parisuhde voi perustua vapaaseen rakkauteen, mutta voin olla myös yhden naisen mies. Tärkeintä on, ettei ratkaisu loukkaa parisuhteen osapuolia.

Hupsista, Nefi ehti ensin. Mutta täytyy minunkin kantaa korteni kekoon tässä luonnontieteellisen maailmankuvan kritiikissä. (Muistaakseni aloittelimme asiaa Pruuksin kanssa jo ensimmäisessä miitissä livenä...)

Kun luonnontieteellisen maailmankuvan ideaan "rakastuminen on kemiallista" ynnätään joidenkin psyko-sosio-mikälie-logien näkemys rakkaussuhteen (stereotyyppisestä) kehittymisestä rakastumisesta syvempään rakkauteen, voi tosiaan vaikuttaa siltä, että rakkaus on perustaltaan kemiallinen prosessi. Tosin tämä näkemys keikahtaa hiukan jo sen myötä, kun ymmärretään, että myös ystävyys voi syvetä rakkaudeksi. Mutta mitäs pienistä. Vielä isompi ongelma on sen hahmottaminen, mikä on syy ja mikä on seuraus. On valinta sanoa "rakkaudessa on kemiaa!" eikä "kemiassa on rakkautta!" – tosin jälkimmäiseen näkökulmaan törmää niin harvoin, että kenties se ei useimmilla tule mieleenkään.

Kysyttäessä "kumpi oli ensin, henki vai aine?" voidaan ajatella keskiaikaisen ihmisen ja myöhemmänkin uskonnollisen ihmisen (sillä lailla kuin Lähi-idässä syntyneiden uskontojen piirissä ollaan uskonnollisia) vastausta "henki, koska Jumala loi aineen". Siihen nähden on ehkä edistyksellistä ajatella "kaikki on aineellista, siis myös henki". Mutta ajat muuttuvat. Elämme maailmassa, jossa ylintä viulua eivät soita hengen vaan aineen vartijat. Ihmiset alistetaan myös todellisuudenhahmotusmallien kautta. Ajatukseen "kaikki on biologiaa, kemiaa tai muuten luonnontieteellistä" sisältyy piilomerkitys, ettemme loppujen lopuksi voi mitään "ihmisluonnolle" – joka tarkoitushakuisesti määritellään naurettavan suppean ajan ja paikan perspektiivin kautta. Jos ajattelisimmekin yhtäkkiä, että "kaikessa on henkisyyttä, kaikessa on rakkautta", se merkitsisi aivan valtavaa, radikaalia, käänteentekevää mullistusta verrattuna nykyiseen sovinnaiseen maailmankuvaan. Se antaisi ihmiselle täysin uuden lähtökohdan irtautua siitä paskasta, mitä nimitetään "realiteeteiksi".

Oikeastihan mitään muuta ei ole todistettu kuin että aineella (kemialla) ja hengellä (rakastumisella, rakastamisella) on yhteys.

"Se oikea" kumppani on mun mielestä sellainen, joksi ei synnytä vaan jollaiseksi suhteen myötä kasvetaan. Kyse ei ole siis siitä, että löytää tyypin joka täyttää kaikki fantasiat, vaan siitä että muuttaa omat tarpeensa ja halunsa vastaamaan kumppaniaan. Teki mieli korostaa tämä koska tätä olen joutunut itse paljon harjoittelemaan ja kauan on mennyt aikaa ennen kun todella ymmärsin tän merkityksen. Mitkään suhteet ei kyenneet mua ennen tyydyttämään koska odotin löytäväni jotain valmista kun vaan tarpeeksi etsisin... sit lopulta tajusin, että mun IHANNEKUMPPANI on vaan mielikuvitusolento, ei mikään todellinen ihminen. Ja älysin myös että sen sijaan et epätoivosesti yrittäisin muuttaa ulkoista maailmaa, eli vaikka kumppaniani vastaamaan ihanteitani, mun on paljon helpompi muuttaa sisäistä maailmaa niin että mun ihanteet vastaa mun kumppania.

Oi miten hieno oivallus! Tätä pitää muistaa hokea itselleen aina jos epäilen meidän parisuhdeonnea. Tosin nykyään ei ole ongelmia, olen taas niin rakastunut