Levylautasella - 47

Coldplayn uusin, Music of the Spheres. Monien haukkuma, mutta mielestäni oikein oikein oikein hyvä ja yksi tämän vuosikymmenen parhaita levyjä. Jotenkin minulla on intuitio, että haukkujat ovat samaa porukkaa, jonka mielestä nykyinen maailmantilanne hoidetaan pystyttämällä aina uusia sääntöjä ja rajoja. Maailmoja syleilevä poppi on sellaisille ihmisille myrkkyä.

Onkohan foorumilla nyt ollut ennätyksellisen pitkä väli, ettei kukaan ole kirjoittanut mitään? Kirjoitan jo ihan siksikin tänne jotain. Erityisen helppo on kirjoitella albumista, jota kuuntelen parasta aikaa. Se on Jimi Tenorin v. 2001 ilmestynyt Utopian Dream. Tässä on paljon mukavia kappaleita, kuten Moonfolks, New World, Natural Cosmic Relief, Paradise Can Wait ja Grilli-iloa (Barbecue Pleasure). Jimi Tenor on yksi niitä artisteja, jotka pysyvästi yhdistän tiettyyn aikakauteen ja elämänvaiheeseen, siitä riippumatta että hän tekee musiikkia edelleen ja kuulostaa aina täysin itseltään.

Paradise Lost: Host. Vuosi on 1999. Paradise Lost on siitä outo bändi, että se aloitti tosi raskaana mättömetallibändinä, sitten rupesi "siistiytymään" tyylillisesti ja muutos johti niin pitkälle, että tästä albumista tulee mieleen lähinnä Depeche Moden 1990-luvun vaihtoehtorock-vaikutteinen kausi. Mukana on konerytmiä, syntikoita, sämplejä ja välillä myös jouset. Hämmentävää. Luonnollisesti tämän kliimaksin jälkeen bändi rupesi luotsautumaan takaisin kohti metallimusiikkia, mutta minulle "Hosti" on "Lostin" paras levy.

Tämä liittyy myös toisessa ketjussa pohtimaani iloinen vs. synkkä musiikki -kuvioon. Paradise Lostin musiikkia ei ainakaan iloiseksi voi sanoa. Sanoma alleviivataan avausraidalla yksinkertaisesti ja kauniisti: "So much is lost / so much disharmony / so much is lost / no voice of sympathy." Jos näin kokee, ja kokee tarvitsevansa sanoa tämän ääneen, siitä asiasta ei synny iloista settiä. Toinen vaihtoehto olisi tietysti koettaa korvata ympäröivä synkkyys ilolla joka tuotetaan musiikin avulla.