Kun tässä nyt hiukan olen kuunnellut vanhaa Pink Floydia, mielessä pyörii ensimmäisiä muistikuvia näiden juttujen kuuntelusta ja olemassaolon tiedostamisesta. Minullehan Pink Floyd oli aina "olemassaoleva" bändi, mutta kun joskus myöhäisteininä (?) ysärillä yritin jutella lempimusiikista joidenkin ihmeen kaverinkavereiden kanssa (muistan paikan, missä tämä tapahtui, mutten kyseisiä ihmisiä), nämä sanoivat tykkäävänsä Pink Floydista ja olivat sitten kovasti ihmeissään kyseltyäni "siitä uusimmastako?". Ilmeni, ettei heillä ollut hajuakaan, että Pink Floyd oli yhä olemassa, vaikka ne myöhäiskauden albumit olivat ihan näkyviä ja kuuluvia menestyslevyjä. Sen sijaan nuo tyypit fanittivat ihan ensimmäistä, psykedeelistä albumia – The Piper at the Gates of Dawnia! Muistan, kuinka hämmentävältä tuntui törmätä ihmisryhmään, jolle 60-luvun Pink Floyd oli tutumpi ja läsnäolevampi juttu kuin 90-luvun Pink Floyd.
Toisaalta muistelen myös, kuinka mieletön ja mahtava asia oli Atom Heart Mother -albumin kansi, jossa tönötti isokokoinen lehmä. Ja kuinka lattealta sitten tuntui, kun albumista ei oikein tykännytkään tai siitä ei saanut otetta.