Minä haluaisin asua ekokylässä ja viljellä maata. Mitään käytännön mahdollisuutta tähän ei ole. Jos haluan ostaa maata, minun on käytettävä vuosia ja taas vuosia johonkin aivan turhanpäiväiseen puuhasteluun josta annetaan korvaukseksi pelinappuloita joita myös rahaksi kutsutaan. Sittenkään en omistaisi itse sitä maata jota asutan vaan tämän yhteiskunnan lukemattomat lakipykälät antavat sille mahdollisuuden viedä maat minulta koska tahansa, jos jollakin tekosyyllä niitä muualle tarvitaan. Joka tapauksessa pääsisin parhaimmillaankin tavoitteeseeni vasta kun olisin käyttänyt hukkaan suurimman osan ainutkertaisesta elämästäni.
Toisaalta: jos jotakin oikein paljon haluaa, sen eteen on myös uhrattava jotakin. Ja jos sitten saavuttaa tavoitteensa, vaikka se veisi monia vuosia, olisiko se silloin hukkaan heitettyä aikaa? Mihin elämä sitten pitäisi käyttää - odottamiseenko? Ja kannattaako unelmastaan luopua vain siksi, että pelkää yhteiskunnan kuitenkin varastavan sen lain nojalla?
Ekoviljelyä voi myös harjoittaa pienemmässäkin mittakaavassa, kukin omien edellytystensä mukaan. Esimerkiksi Tampereella aloiteltiin viime kesänä ensimmäistä kertaa joutomaiden hyötykäyttöä. Sellaiseen toimintaan on aivan varmasti jokainen tervetullut, ja jos sellaista ei omalla paikkakunnalla ole, voi kuka tahansa toimia hankkeen alullepanijana.
Jokaiselle pitäisi pyrkiä turvaamaan mahdollisuudet elää kuten haluaa. Nykyisin täällä läntisessä yhteiskunnassa tehdään melkeinpä juuri päinvastoin; yritetään saada joka ikinen tavalla tai toisella sidottua tähän hullunmyllyyn missä "työ" tarkoittaa mitä tahansa hölynpölytouhua josta maksetaan korvausta - turkiseläinten kiduttamisesta tarpeettomien rojujen markkinointiin.
Täydellinen vapaus edellyttää myös täydellistä vastuuta. Käytännössä sellainen tarkoittaisi asettumista kaikkien yhteisöjen ulkopuolelle. Kai sellainenkin olisi mahdollista, joskin erittäin vaikeasti toteutettavissa. Mutta silloin taas herää vääjäämättä kysymys: kenen tai minkä pitäisi tuo mahdollisuus turvata? Yhteiskunnanko?
Kenenkään ei ole pakko tehdä töitä, mutta suurin osa ihmisistä tekee kuitenkin palkkatyötä omasta halustaan. Tokihan siinäkin joudutaan tekemään valintoja: sitoutuminen vakituiseen työhön ja asuntolainaan merkitsee sitä, että monista mielenkiintoisista asioista pitää myös luopua. Minusta olisi mukava tutustua vieraisiin paikkoihin ja kulttuureihin tai mennä kaivamaan kaivoja Länsi-Afrikkaan, mutta nyt työ sitoo minut lujasti tiettyyn paikkaan lukuun ottamatta neljän viikon kesälomaa. En kuitenkaan olisi valmis luopumaan työstäni, josta pidän kovin, vaikka joku voisi sitä hölynpölynä pitääkin - sen tulosta kun ei voi mitata suoranaisesti rahassa.