Colourflower mainitsikin, että oon Perussa vapaaehtoistyössä, joten kerronpa oman tarinani, jos siitä joku saisi vaikka kipinän lähteä itsekin matkaan. Matkasin elokuussa vuodeksi Perun Andeille järjestön nimeltä Maailmanvaihto ry kautta. Kuten täällä on jo todettu, vapaaehtoistyö on tekijälleen kallista, ja meidänkin pitää varata ja maksaa itse matka kohdemaahan, minkä lisäksi on pulitettava melko korkea osallistumismaksu. 12 kk:n vapaaehtoistyöohjelmaan osallistuminen maksaa 4300 e ja puolen vuoden vapaaehtoistyöohjelman hinta on 3500 e. Tuohon summaan sisältyy täysi ylläpito, vakuutus, koulutukset, työmatkakulut kohdemassa, ICYE-toimistojen tuki Suomessa ja kohdemaassa, pieni taskuraha, viisumikulut sekä osallistumiset erilaisille leireille, joita on sekä Suomessa että kohdemaassa. Olen ollut tyytyväinen järjestön toimintaan. Aina jos on jokin pulmatilanne, sähköposteihin vastataan vuorokaudessa ja apua on tarjolla.
Yksi vaihtoehto on tietysti lähteä omatoimisesti. Esimerkiksi Latinalaisesta Amerikasta löytää rohkea espanjan kieltä taitava ihminen varmasti vapaaehtoistyöpaikan ihan kyselemällä. Toinen juttu on sitten kaikkien muiden yllä lueteltujen asioiden järjestäminen ihan itse. Helpointa olisi yhdistää vapaaehtoistyö johonkin pitkään reppureissuun.
Perussa työskentelen lapsityöläisten parissa opetustehtävissä. Me tarjotaan tukea heikoimmassa asemassa oleville 6-16-vuotiaille lapsille ja nuorille, jotka koulunkäynnin ohessa työskentelevät torilla vanhempiensa apuna. Autamme lapsia läksyissä, askartelemme, teemme retkiä ja tarjoamme virkistystoimintaa, valistamme sekä oppilaita että heidän vanhempiaan hygienian ja koulunkäynnin tärkeydestä jne. Koko perhe yritetään ottaa mukaan toimintaan.
Jos sallitte voimakkaan ilmauksen niin voin sanoa rakastavani noita lapsia. He ovat sulattaneet sydämeni aivan täysin reippaudellaan, hellyydellään ja asenteella, jota ei valitettavasti useinkaan tapaa hemmoteltujen suomalaislasten parista. Pelkään jo nyt, miten kestän palata takaisin Suomeen.
Esimerkiksi tänään teimme retken paikalliseen yliopistoon viidenkymmenen lapsen kanssa. Kun hyppäsin bussiin, jossa lapset jo istuivat, he alkoivat huutaa nimeäni ja yrittivät hukuttaa mut halauksiinsa. Jokainen halusi pussata poskelle ja moni yritti saada mua istumaan viereensä. Tuntuu, että etenkin teini-ikäisille me vapaaehtoiset ollaan tärkeitä uskottuja, ja toivon, että heille välittyisi sellainen kuva, että valoisampi tulevaisuus on heidän ulottuvillaan.
Kotimaassa tehtävä vapaaehtoistyö ja etenkin tuollainen tukihenkilötoiminta on todella kannatettavaa. Ei ole mitään järkeä siinä, että kaikki vapaaehtoistyöhön halajavat lähtisivät merien taa. Mielekästä työtä varmasti löytyy ihan kotikulmilta.
