Voi, isäni laittoi tuossa pari tuntia sitten viestin, että alkaa olla yhden koirapojan elämä eletty.
Kyseessä on
Tatu, 6,5 -vuotias bullmastiffi-dobermanni. Poika tuli meille ihan pikkuisena ja kasvoikin aika valtavaksi. Ehkä vuosi sitten sille alkoi ilmestyä kovia patteja ihon alle, ensin kaulaan ja sitten pikkuhiljaa kylkiin ja jalkoihin. Eläinlääkäri sanoi, ettei kannata leikata, kaulan alueen patit olis ollut hankalasti leikattavissa niin ettei olisi aiheutunut muuta vahinkoa. Ajateltiin sitten että katsotaan mihin suuntaan homma lähtee kehittymään. Viime viikon aikana Tatu meni sitten huonoon kuntoon, oli väsynyt eikä syönyt enää, ja jos söi niin oksenteli. Parempi siis päästää toinen pois.
Huomenna menen vanhempien luo sanomaan koiralle heipat, keskiviikkoaamuna on eläinlääkäriaika. Varmaankin haudataan vanhempien takapihalle, siellä on jo ennestään kolme kissaa.
Itkettää ja halailen omia kissoja ja itken jo valmiiksi sitä että nekin kuolevat joskus. Onneksi siihen on varmasti vielä aikaa, kolmevuotiaita molemmat.
