Hyvä kun otit tämän asian esille. Tämä tuntuu unohtuneen monilta. On selvää, että erilaisia taustoja omaavat ihmiset kohtaavat helposti sopeutumisvaikeuksia, mitä voidaan pitää ymmärrettävänä. Sen sijaan, että keskityttäisiin maahanmuuttajien vastustamiseen tai maahanmuuttajien vastustajien vastustamiseen, olisi toivottavaa, että asiasta ihan oikeasti voitaisiin keskustella rakentavasti. Missä kohtaa sopeuttaminen uuteen maahan menee pieleen ja missä määrin se on mahdollisesti puutteellista? Työmarkkinoihin ja kielikursseihin ym. liittyvä kotouttaminen on tuttua ja yleisesti ymmärretty tärkeiksi kotouttamiskeinoiksi (rikollisuuteen liittyy sosioekonominen tausta melko vahvasti, joten se koulutukseen ja työelämään pääsy varmasti myös edistää kotoutumista huomattavasti), mutta pääsevätkö maahanmuuttajat silti todella osaksi kulttuuriamme? Mielestäni me kaikki olemme osittain vastuussa siitä, että joku tähän kulttuuriin pääsee sisään.
Nyt on tietenkin hyvä muistaa, että asiantuntijoilla on varsin hyvä käsitys kaikista maahanmuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvistä tekijöistä. Maahanmuuttoasioiden kanssa työskentelevät viranomaiset tietävät, mitä ovat tekemässä. Lisäksi siirtolaiskokemuksesta on saatavilla yllin kyllin erilaisia tutkimuksia, joihin kuka tahansa voi tutustua. Tai voisi, jos viitsisivät nähdä sen vaivan. Ja kuten maahanmuutosta käytävä keskustelu osoittaa, harva on viitsinyt.
Lisäksi asiantuntijoiden ja tavallisten kansalaisten ohella lusikkansa soppaan on tunkemassa poliittinen taho. Voidaan sanoa, että Euroopassa maahanmuuttopolitiikka on vaihdellut kahden tavoitteen välillä: varsinkin brittiläisen kansainyhteisön maissa on melko johdonmukaisesti noudatettu monikulttuurisuutta, jossa erilaiset etniset ryhmät elävät rinnakkain ja rikastuttavat toisiaan. Maahanmuuttajien katsotaan ilman muuta kuuluvan etnisiin yhteisöihin. Politiikkaa, jossa etnisiä ja kulttuurisia eroja ei oteta huomioon vaan maahanmuuttajat pyritään sulattamaan valtaväestöön, pidetään brittiläisessä katsannossa epäoikeudenmukaisena, koska se riistää tulokkaalta oikeuden ylläpitää omaa kulttuuriaan, ja myös etnisten konfliktien synnyttäjänä, koska se ei salli maahanmuuttajien toteuttaa kulttuurista erityislaatuaan. Nykyaikaisen sulattamis- eli assimilointipolitiikan toteuttajista huomionarvoisin on Ranska. Ranskassa epäillään monikulttuurisuuspoltiikan johtavan etnisten yhteisöjen institutionaalistumiseen sekä aikaa myöten jopa vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien ihanteiden vaarantumiseen. Yhdysvalloissa suuren siirtolaisuuden aikaan kehittyi käsite "melting pot", jonka mukaan maahan muuttavat eri kansallisuuksia edustavat siirtolaiset sulautuisivat yhteneväiseksi "uudeksi amerikkalaiseksi." Tämä oli tavallaan integraatiota ilman integraatiopolitiikkaa. Saksassa ei varsinaisesti ole pyritty integraatioon, muttei myöskään monikulttuurisuuteen.
Suuri jännite Länsi- ja Keski-Euroopassa on syntynyt siitä, ettei mikään länsimainen demokratia voi enää vaatia maahanmuuttajia assimiloitumaan valtakulttuuriin mutta jokaisessa poliittisessa demokratiassa on kuitenkin oltava jokin yhteinen kiinnekohta, yksimielisyys kansallisesta identiteetistä ja päämäärästä. Mielestäni monikulttuuriseen demokratiaan kuuluu osallistuminen ja suvaitsevuus mutta myös vähemmistöryhmien tietoinen ja järjestelmällinen tukeminen ja siten
vetäminen mukaan aktiiviseen rooliin yhteiskunnassa ja politiikassa. Demokraattinen solidaarisuus syntyy tarvittaessa vähemmistökiintiöin turvatusta osallistumisesta, erilaisuuden kunnioittamisena ilmenevästä suvaitsevuudesta ja yhteiskunnan kaikkiin jäseniin kohdistuvasta vastuusta.
Monikulttuurisuuteen kriittisesti suhtautuvat katsovat, että solidaarisuuden ja yhteishengen kehittymiseen on parhaat edellytykset homogeenisessa yhteiskunnassa. Heidän mielestään monikulttuurista yhteiskuntaa leimaa polaaristuminen, joka estää yhteisten perusarvojen omaksumisen. Tällaiselle näkemykselle ei kuitenkaan oikein löydy perusteita. Ensinnäkin nykyään on hyvin vähän aidosti etnisesti homogeenisia yhteiskuntia. Lisäksi useimmissa maissa, Suomessa semminkin, kansakunta on elänyt yhteiseksi mainittua historiaansa ylittämättömien kuilujen jakamana tai barrikadien vastakkaisilla puolilla. Etnisesti toisistaan eroavilla ryhmillä voi sitä vastoin hyvinkin olla yhteinen historia, esimerkiksi siirtolaisina samassa maassa tai syrjinnän kohteina saman yhteiskunnan marginaalissa.
Aiemmassa viestissäni totesin, että onnistunut siirtolaiskokemus edellyttää riittävän isojen ja vakaiden etnisten yhteisöjen olemassaoloa. Yksilön hyvinvointi ja hänen kulttuuriryhmänsä menestys ovat sidoksissa toisiinsa. Ensinnäkin kulttuurinen ryhmä tarjoaa jäsenilleen sitä monipuolisemmat vaihtoehdot, mitä rikkaampi ryhmä on – henkisesti ja aineellisesti. Toiseksi yhteinen kulttuuri helpottaa sosiaalisia suhteita ja on rikkaiden ja täysipainoisten ihmissuhteiden edellytys. Kolmanneksi kulttuuri tarjoaa identiteetin perustan. Monikulttuurisuuden politiikka vaatii yhteiskunnan kaikkien vakaiden ja
elinvoimaisten kulttuuristen yhteisöjen yhdenvertaisuuden tunnustamista. Aidosti monikulttuurisessa yhteiskunnassa ei ole valtaväestöä ja vähemmistöjä vaan tasavertaisia yhteisöjä. Väkirikkaiden yhteisöjen on tietysti helpompi saada äänensä kuulumaan kuin pienten, mutta isoimmallakaan yhteisöllä ei ole mitään etuoikeutta valtiovallan hallintaan.
Maahanmuuttaja tarvitsee perheensä ja etnisen yhteisönsä tukea. Tätä ei ole Suomessa liiemmin otettu huomioon vaan esimerkiksi kiintiöpakolaiset on asutettu hajalleen eri puolille maata. Haja-asuttamisen motiivit ovat olleet hyvät – gettoistumisen ehkäisy – mutta keino on huono, sillä muukalaisvihaa esiintyy paikkakunnalla sitä vähemmän, mitä enemmän siellä asuu vieraskulttuurisia ihmisiä. Suomessa haja-asutetut maahanmuuttajaryhmät ovat sitä paitsi liian pieniä kyetäkseen pitämään yllä omaa kulttuuriaan.
Toiselta puolen globalisaatioon kuuluu monikulttuuristumisen ohella myös valtaväestön elämän kansainvälistyminen. Sopeutuminen globalisaatioon edellyttää mukautumista jatkuvaan erilaisten ilmiöiden, ihmisten ja näkemysten kohtaamiseen. Kulttuurien onnistuneen kohtaamisen voidaan sanoa perustuvan molemminpuoliseen kykyyn kommunikoida toista kulttuuria edustavan ihmisen kanssa. Suomalaisten keskuudessa tällainen kyky on elinpiirin kansainvälistymisestä huolimatta yhä silmiinpistävän harvinainen.
Nykyään siis puhutaan ja vaaditaan liiankin yksipuolisesti maahanmuuttajien integroimista. Jos ajatellaan suomalaisten omis siirtolaiskokemuksia esimerkiksi Pohjois-Amerikassa, niin ensimmäinen siirtolaissukupolvi ei milloinkaan assimiloitunut. Vasta kolmannen polven amerikansuomalaisia voitiin pitää amerikkalaisina; he eivät esimerkiksi yleensä enää osanneet puhua suomea. Ensimmäisen polven suomalaiset pyrkivät rakentamaan omia kansallisia yhteisöitään, joissa puhuttiin suomea, noudatettiin suomalaisia tapoja ja joissa jopa instituutiot oli tuotu vanhasta maasta.
Mitä tulee tietoihin vastaanottokeskusten liepeillä esiintyviin rikoksiin, on selvää, että näin suuren pakolaisjoukon yhtäkkinen ilmaantuminen tuo mukanaan häiriökäyttäytymistä. Poliisitehtävistä suurin osa on koskenut nuorten maahanmuuttajamiesten keskinäisiin kärhämiin. Toisaalta esimerkiksi tämän päivän
Aamulehti kertoo Mäntässä pidetystä keskustelutilaisuudesta, jossa Mänttä-Vilppulan poliisista kesällä eläköitynyt rikoskomisario Markku Leppänen käytti torstai-iltana puheenvuoron. Leppänen oli haastatellut Mäntän ja Tampereen poliisia ja tehnyt sellaisen johtopäätöksen, ettei pakolaisissa ollut mitään pelättävää:
http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1195000296961/artikkeli/elakoitynyt+rikoskomisario+loi+tiskiin+10+teesia+turvapaikanhakijoista.html