Hei kaikki foorumilaiset. Sormeni eivät enää tanssi näppäimistöllä, enkä osaa kirjoittaa sanaakaan epäröimättä. Silti sanani eivät tunnu tuntuvan juuri koskaan harkituilta. Kulttuuri ei ainakaan minun nähdäkseni ole yksinkertainen asia. Samalla tavalla kuin politiikkakin, se äkkiseltään nielaisee kaiken sisäänsä. Jo kieli jolla kommunikoimme sisältää kulttuurin, se elää sanojen konnotaatioissa, sivumerkityksissä. Meidän kulttuurissamme on tyypillistä muodostaa perheitä, kannustaa jääkiekkojoukkueita ja käydä töissä rahaa vastaan. Jos me olemme kaloja, niin kulttuuri on se vesi jossa uimme. Sitä on erittäin vaikea havaita sisältä käsin.
Kulttuuri on myös sitä että Leonardo da Vincin tai Picasson maalaamalle sutulle konstituoituu naurettava arvo. Ikoneita ja idoleita, demoneita ja antagoneja. Elämänkertamme taustatarina muodostaa kulttuurin, jonka dogmat ovat niin indoktrinoituja mieleemme, että meidän on hyvin vaikea ellei mahdoton nousta sen yläpuolelle tai tiputtautua sen alapuolelle ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Kulttuurin muodostaa aina yhteisö. Suomalaisten, homojen tai hippien tai punkkareiden yhteisö.
Mutta mitä muuta kulttuuri on kuin kokoelma taikauskoja. Indoktrinaatio jota emme pysty kyseenalaistamaan. Useinkaan ihmisten toiminnan ja puheenparren tarkoitus ei ole niinkään ilmaista asiaa, kuin määrittää toimijan kulttuurinen sijainti. Identifioida itsemme niissä raameissa, joista emme uskalla emmekä osaa murtautua ulos. Nämä raamit me itse puristamme liian ahtaiksi itsellemme. Minä en voi kyseenalaistaa maapallon pyöreyttä tai ilmastonmuutosta, koska niihin uskominen identifioi minut "hyvien" ryhmään. Kummankaan asian todenperäisyyttä en voi itse henkilökohtaisesti tarkistaa, joten minä olen uskon varassa samalla tavalla kuin se keskiaikainen naurettava talonpoika, joka uskoi täysin päinvastaista. Juuri siitä minä haluan poiketa uskomalla siihen indoktrinaatioon joka tekee minusta nykyaikaisen. Se joka ei uskonut homojen joutuvan helvettiin silloin, oli samalla tavalla "paha ihminen" kuin se joka ei usko tänään että ilmastonmuutos tuhoaa maailman ja meidän on se sankarillisesti uhrautumalla pelastettava. Tämänkaltaisista taikauskoista ja indoktrinaatiosta koostuu kulttuuri. Me uskomme että Erdogan on paha presidentti joka kieltää vapaan median ja demokratian, mutta emme huomaa eurooppalaista fasismia, kun Puidgemont vangitaan väärien mielipiteiden edustamisesta. Edes terhakkaimmat vasemmistopolitiikkomme eivät ymmärrä tai uskalla kommentoida fasistista liittovaltiokehitystä. Samppanja sammuttaa kapinan liekit, ja tätä kutsuttiin joskus neuvostoaikana kremlittymiseksi.
Eniten kulttuuriamme määrittää toinen maailmansota. Se on vallitsevan poikkeustilan jatkuva oikeutus. Hyvät imperialistit voittivat pahat natsit, katkerina toki koska natsismi tarkoitti kahta asiaa. Siirtomaavallan loppua ja luokkayhteiskunnan loppua. Siirryimme yksiluokkaiseen pikkuporvarilliseen yhteiskuntaan, josta selviämme parhaiten hedonismin keinoin. Seksin tarkoitus ei ole enää lisääntyä eikä syömisen tarkoitus ole tulla ravituksi. Niistä on tullut nautintoja hedonistiseen maailmaamme, jossa me emme ole muuta kuin kuluttajia. Merkityksistään riisutut kokonaisvaltaiset kulttuurit ja uskonnot tyhjennetään kaikista arvosisällöistään ja myydään meille identifioitumisen välineiksi. Niin kuin jooga, meditaatio, rastafarismi, mutta myös hippiliike ja punk. Tätä on kapitalistinen monikulttuurisuus ja rappio. Tosiasiassa vaikkapa islamilaiseen kulttuuriin sisältyy paljon sellaista, mitä alex stubb ei voi hyväksyä. Hän voi hyväksyä tähän kapitalistiseen monomultikulttuuriin eri näköisiä kuluttajia, mutta mitään vastakkaista taikauskokokoelmaa hän ei ymmärrä kulttuurin sisältävän, eikä ymmärrä että juuri ne ovat kulttuuri. Useat vieraiden kulttuurien piirteistä ovat jopa laittomia meidän kulttuurissamme. Mutta eikö Alexin tarkoitus ollut ainoastaan identifioitua hyvien joukkoon sanomalla "monikulttuurisuus on rikkaus".
Kapitalismin valoisalla puolella se juurikin vapauttaa meitä näistä taikauskoista, vaikka varjopuolella sitookin meidät uudelleen arvotyhjiöimiinsä identiteetteihin. juuri tästä syntyy spektaakkelin yhteiskunta. Samalla kapitalistinen kilpailu liioittelee kulttuurisia piirteitä, sen pitää tehdä "vielä hipimpi look" tai "hiukan syvempi meditaatio". Samanlaista liioittelua harjoittaa karikatyyri. Siksi meidän kohtalomme on elää epäuskottavan pilakuvan vankeina hakien itsellemme jotain tyydyttävää sijaa sen kehyksissä.
Mutta me olemme rakkauden ja valon jumalan lapsia, ja me vapautamme itsemme kulttuurista. Me emme enää eristä itseämme tästä suuresta elämän yhteisöstä klaustrofobisiin perheisiin tai yhteisöihin. Me emme enää toimi tavalla, johon tarvitsemme yhteisön hyväksynnän. Meistä kasvaa vahvempia kuin taivas, ja meidän mielemme tulee täydelliseen tasapainoon yksinolossamme, josta emme enää luovu. Eikä yksikään kulttuuri selviä, koska ei ole enää yhteisöjä. Taikauskoinen hulluus on poissa, kukaan ei osta enää mitään ja tuotannon välineet pysähtyvät. Mutta saavuttaaksemme tämän yksin kestämisen, meidän on palattava viattomuuteen. Luovuttava itsekkyydestämme ja rakastettava kaikkia niin kuin rakastamme itseämme. luovuttava yksityisyydestä, jonne kätkemme itsestämme ne piirteet joita emme halua paljastaa, ja paljastuttava maailmalle kokonaan. Sillä se joka poistaa hunnun maailman ja itsensä välistä ei ainoastaan paljasta itseänsä maailmalle, vaan myös maailman itselleen. Meidän on kiellettävä itsemme ja kannettava oma kärsimyksemme. Vapaus, vaikka se tarkottaisi kuolemaa. Rakkaus, vaikka se tarkoittaa yksinäisyyttä, ja ennen kaikkea äly, vaikka se tarkottaisi hulluutta. Eli auta minua Amitabha.