Whalah mit kompisar...
Tarkentaakseni edellistä tahdon vielä tähdentää että kyse ei ole pelkästään retorisesta kikkailusta vaan pyrkimyksestä kategorisesti irtisanoutua yhteisöstä ja luonnosta. Ajattelullinen ymmärryksemme perustuu kieleen, ja tämän kielen kautta muodostamme todellisuuskäsityksemme. Missään huumorissa ei ole kyse pelkästä vitsistä, niin että voisimme leikin varjolla muodostaa kauneusihanteita, jotak eivät loukkaa läskejä. Missään runollisessa paatoksessa ei ole kysymys pelkästään paatoksesta, vaan pyrkimyksestä muokata yhteisön arvoja ja ihanteita. Nimenomaan yhteisön. Yhteisö ei koskaan perustu niinkään sisällyttämisen periaatteeseen kuin ulossulkemisen. "Every state needs an enemy..." Yhteisön koossapitävä voima on auttamatta sen vihollinen, se josta se irtisanoutuu ja jonka se sulkee ulkopuolelleen. Heti kun valtio tai hipit tai mikä tahansa muu keinotekoinen yhteisö alkaa menettää yhteistä vihollistaan se alkaa menettää yhteenkuuluvuuttaan.
Yhteisöllistyminen ei ole ainoastaan vastaanasettumisensa tähden kritisoitavissa, vaan myös yhteenkuulumisensa. Pakkoassimiloituminen ja lokeroituminen yhteisöllisiin rakenteisiin noudattaa laumakäyttäytymisen luonnollisia periaatteita. Niin natsi-yhteisössä, kuin heitä vastustavissa hippi-yhteisöissä on samat sisäiset roolit, joiden täyttämisestä vapaa-ehtoiset voivat kilpailla. Kuka haluaa tulla tämän lauman/yhteisön älyköksi tai narriksi, joutuu kilpailemaan asemastaan. Yhteisössä kyse on aina luonnosta ja individualismissa ja yksilöllisyydessä kyse on hengestä. Luonnon kautta ajateltuna me olemme yhtä suurta perhettä. Mutta samalla tavalla kun olemme kykenemättömiä olemaan sitä mitä yritämme olla, oli se sitten hippi, kommunisti tai suomalainen, me olemme kykenemättömiä kuulumaan luontoon. Tämä epäonnistuminen on spektaakkeliyhteiskunnan murtuma, jonka kautta voimme vapautua -emme ainoastaan yhteisöstä- vaan myös luonnosta.
Luonto, maapallo ymnpärillämme, on toki ykseys, jonka kautta kaikki on "me". Eläimet luonnossa ovat samalla tavalla ykseyden osia, kuin solut ihmisessä. Luonto pyrkii säälimättä ja rakkaudetta ylläpitämään mahdollisimma suurta elinvoimaa itsessään. "The survival of the fittest"- vahvimmat selviytyvät, on luonnon pyhä periaate. Tai epäpyhä. Ihmiselle sen sijaan on tyypillistä pitää huolta heikoista. Vammaisista tai muuten epäonnistuneista yksilöistä. Siellä missä ihminen on päässyt lähimmäs yhteisöllisyyttä ja luontoa, se on menettänyt tämän inhimillisyytensä. Adolf Hitler ja natsit, joiden yhteisöllisyys oli kiistämättä historian vahvin kansallinen yhteenkuuluvuus, halusivat hävittää heikon aineksen, eivätkä hävenneet tätä. Aivan kuin ihmisen keho pyrkii hävittämään heikot ja epämuodostuneet solut, luonto pyrkii hävittämään heikot solut. Adolf Hitler oli tämän yhteisönsä luonnollinen ihanne, eikä mikään yhteisö voi tulla toimeen ilman omaa Staliniaan tai Hitleriään. Tästä poikkeuksena jo esitetty alkukristittyjen yhteisöihin kuulumattomien yhteisö. Matemaattinen paradoksi, joukkoihin kuulumattomien joukko. Yhteisö, jota yhdistää heidän yhteenkuulumattomuutensa. Näitä drop-outteja syntyy jokaisesta yhteisöstä, natseista, hipeistä, kommunisteista ja kristityistä.
Silti luonto käy loputonta taistelua niitäkin vastaan, jotka siihen pyrkivät sopeutumaan. Heidän sopeutumisensa luontoon ei ole mahdollista. Ihminen on kyvytön siihen rakkaudettomuuteen joka vallitsee ykseydessä, sillä ihminen on siunattu rakkaudella. Missään missä ei ole täydellistä erillisyyttä kahden välillä ei näitä voi yhdistää rakkaus. Rakkaus on kaiken muun suhteen puuttumista.