Toisinaan löytää itsensä tilanteesta, jossa joku kyseenalaistaa oman mielipiteesi tai elämänkatsomuksesi. Omalla kohdallani käy myös toisinaan niin, etten muista miten olen johonkin mielipiteeseen tai maailmankatsomukseen päätynyt, ja minun on siinä hetkessä vaikea perustella toiselle sitä, miksi ajattelen jollakin tavalla. Minulla on lähinnä tunne siitä, että tämä on paras tapa toimia tai ajatella, ja jonkinlainen ajatushahmotelma, mutten pysty kiteyttämään asiaa muutamaan lauseeseen. Selityksestä tulee sinne tänne hapuileva.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Vinkkejä vastaavanlaisiin tilanteisiin? Totean joskus ihmisille, että en pysty palauttamaan mieleeni ajatusrakennelmaa tai oivallusta siitä, mikä minut on tuohon mielipiteeseen johtanut.
Ja tätä kirjoittaessani tajusin, että toisinaan syy siihen, miksen pysty perustelemaan näkökantaani, on se, että toinen esittää täysin eriävän mielipiteen hyvin perusteluin. Olen luullut asian olevan tavalla, jolla olen tottunut sitä ajattelemaan, mutta kun joku esittää toisen näkökulman aiheeseen, en pystykään perustelemaan miksi asia on niin kuin ajattelen. Vastaus tähän on, ettei asia ole sillä tavalla kuin minä tai kukaan muukaan ajattelee. Asia näyttäytyy erilaisena, riippuen siitä, millaisen näkökulman asiaa kohtaan ottaa. Tässä vaiheessa tajuan, etten pysty kumoamaan toisen näkökantaa tai todistamaan omaani oikeaksi, jolloin alan takeltelemaan. Luulen, että dilemma liittyy siihen, että ihmiset asettavat eri painoarvoja näkökannoille, ja oma ongelmani liittyy siihen, etten pysty perustelemaan omaa näkökantaani arvokkaammaksi kuin toista. Luulen, että paras suhtautumistapa asiaan siis olisi se, että selostaa oman näkökantansa, pystyy sitä perustelemaan tai ei, ja todeta arvostavansa seikkaa X enemmän kuin seikkaa Y, jonka vuoksi oma mielipide näyttäytyy arvokkaampana kuin toinen näkökulma aiheeseen. Jotakin mieltä asiasta on siis siksi, että arvostaa toista asiaa enemmän kuin toista.
