Meillä Suomessa tätä kirjallisuuden ja teorian suhdetta on yleensä käsitelty silloin, kun on arvosteltu tai vähätelty kirjallisuuskriitikoiden tekemisiä. Jotkut - etenkin väärinymmärretyt kirjailijat ja heidän teoksiinsa tykästyneet lukijat - ovat moittineet kriitikoita siitä, että ammentaessaan näkökulmia kirjallisuusteoriasta kriitikko tekee kritiikeistään teoria- eikä teoslähtöisiä. On myös sanottu, että teoreettinen pohdinta tärvelee kirjallisen luomistyön ja puisevoittaa kirjallisuuden.
Mutta kirjallisuushan ei koskaan synny tyhjiössä, vaan on yhteydessä aikansa intellektuaaliseen ja kulttuuriseen ilmastoon. Myös silloin, kun kirjallisuus on vastakulttuuria. Lähtiessään rikkomaan kirjallisuuden vakiintuneita konventioita kirjalijat ovat yleensä olleet hyvin perillä siitä, mihin ovat ryhtymässä. Tähän Avaruuskin edellä viittaa. Mikään kirjallinen tyylisuunta ei ole ollut teorioista vapaa syntyessään. Yleensä myös kirjat itsensä on kirjoitettu suhteessa oman aikansa kirjallisuusteoreettiseen keskusteluun.
Perusaineopinnot ovat tietenkin juuri sitä: perusteita. Mutta perustus on syytä tuntea, koska sille rakentuu kaikki muu. Ja kirjallisuusteoria on lopultakin vain apuväline, joka auttaa kirjoittajaa asemoimaan itsensä ja työnsä.