Unelmat ja haaveet - 6

No siis jos annan sulle porkkanan ja syöt sen ja oot silleen voi juku olipas hyvää porkkanaa onko lisää no ei oo voi voi porkkana loppui nyt niin jää sulle silti se kaunis kokemus siitä porkkanasta ja sen mausta ja silleen.

Kaunis kokemus? Paskaakos sillä on väliä.

Tarkotatko ettei kokemuksilla oo merkitystä sun tunne-elämässä? Miten vitussa se on ees mahollista?

No en tarkoita

Mä haluaisin joskus asua metsässä kivikautiseen tyyliin (ja siis omavaraisesti). Oonkin sitä omavaraisuutta tällä foorumilla pohtinut. Mutta se on aika kaukana se haave. En tiedä voinko sitä toteuttaa.

Realistisempi haave olisi pitää joku leirin tapainen, jossa oltaisiin metsässä ja elettäisiin kivikautisesti. Aluksi olisi jotain nykyaikaisia juttuja, kuten narua, kalastusvälineitä, astioita yms. mutta sitten siirryttäisiin tekemään itse. Olis niin siistiä. Jotkut vois kalastaa, jotkut perata kaloja, jotkut kerätä marjoja ja kasveja, jotkut tehdä narua ja jotkut vaikka kivityökaluja. Tosin maan pitäs olla jonkun omistamaa, jotta sais kerätä esim. tuohta ja sehän on erittäin kätevä ja hyödyllinen materiaali... joten vähän hankalaa. Ite oon sen verran jo "kivikautisesti" elänyt että paljasjalkailen kesäisin niin paljon kuin mahdollista, mulla on muutama kivityökalu ja yks launi (kivikautinen "ongen""koukku") joka on tehty kokonaan kivityökaluilla, oon opetellu jonkun verran Suomen hyötykasveista ja oon syöny mm. koivunlehtiä, voikukkaa yms. ja tehny teetä männynneulasista + yrittäny tehdä lankaa ohdakkeen kuivuneista kukista mut se vaan hajoaa... mutta "villaa" siitä voi tehdä ja sit ite löytämästäni luonnonsavesta mulla on sellanen pieni kuppi, jonka tein, tosin en oo vielä polttanut sitä. Niin ja oon tehny yli 10 metriä sellasta narua suolla kasvavista heinäkasveista, tosin se ei oo hirveen kestävää enkä oo keksiny sille käyttöä. Plus oon yrittäny tehdä tulta ilman nykyaikaisia välineitä, mut en oo tähän asti viel onnistunu.
Jotenkin surettaa, kun kukaan mun lähipiiristä ei tykkää ns. eräjormailusta eikä oo kiinnostunu kivikaudesta. :c

Unelmat ja haaveet on huono asia ja johtaa vaan pettymyksiin. Koska koskaan ei voi saada sitä mistä unelmoi juuri sellaisena kuin sen mielessään näkee. Unelma on vain ajatus, joka ei koskaan tule toteen ja estää keskittymisen kaikkeen mitä on eli nykyhetkeen.

Unelmat estävät onnellisuutta, koska niiden perusasetelma on se että "jos saan sen ja sen, olen onnellinen". Ja kuten aiemmin sanoin, unelmat eivät käy toteen.

Mä oon eri mieltä! Et kai oo pessimisti?! Voi olla perusonnellinen ja silti "unelmoida", pallotella asioita, pohtia mahdollisuuksia ja saada siitä mielihyvää. Samasta kyllä oon jonnekin tänne kirjoittanut, mitä mainitset, ettei kannata tehdä onnelleen "ehtoja" tyyliin "jos" ja "sit kun". Nykyhetkessä keskittyy huomaamaan hyvät asiat, eikä (pelkästään) takerru ikäviin ja epäkohtiin. Eikä se estä silti vaikka toimimista asioiden parantamiseksi yksilö- ja yhteisötasolla.

Mä oon eri mieltä! Et kai oo pessimisti?! Voi olla perusonnellinen ja silti "unelmoida", pallotella asioita, pohtia mahdollisuuksia ja saada siitä mielihyvää. Samasta kyllä oon jonnekin tänne kirjoittanut, mitä mainitset, ettei kannata tehdä onnelleen "ehtoja" tyyliin "jos" ja "sit kun". Nykyhetkessä keskittyy huomaamaan hyvät asiat, eikä (pelkästään) takerru ikäviin ja epäkohtiin. Eikä se estä silti vaikka toimimista asioiden parantamiseksi yksilö- ja yhteisötasolla.

JB:tä komptakaseni, suunnittelusta ei ole mitään haittaa. Mutta unelmoiminen sisältää ajatuksen siitä, että on olemassa paljon mielekkäämpi tila johon haluaa päästä, kuin mitä nykyinen on. Tälloin nykyhetkessä on vaikeampi olla onnellinen, koska siinä ei halua enää niin paljoa olla, koska tarjolla on jotain paljon parempaakin. Mikä olisi parempaa kuin tämä hetki, kun mitään muuta ei ole olemassa? Toisaalta voin kuvitella hyvin tilanteen, jossa ihmisen pitää liikkeessä unelmointi jostakin paremmasta, ja se voikin olla joissain tapauksissa hyödyllinen selvitymiskeino. Mutta pidemmällä aikavälillä unelmoinnista en usko olevan hyötyä.

Unelmat ja haaveet on huono asia ja johtaa vaan pettymyksiin. Koska koskaan ei voi saada sitä mistä unelmoi juuri sellaisena kuin sen mielessään näkee. Unelma on vain ajatus, joka ei koskaan tule toteen ja estää keskittymisen kaikkeen mitä on eli nykyhetkeen.

Mä puskin läpi elämäni vaikeimmat vuodet (12-15vee) unelmien ja haaveiden varassa. Mutta tässä on se oleellinen pointti että mä en suunnitellut tiukasta ja päättänyt että jonain päivänä mun elämäni olisi tuollaista (tai että sen pitäisi olla sellaista) vaan visioin mitä mun elämäni voisi joskus olla. Kaiken paskan ja ahdistuksen keskellä ne aatokset olivat lohdullisia ja oikeastaan jokin sellainen päänsisäinen turvapaikka. Hämmentävää tässä on se, että aika paljon niistä on lopulta toteutunut. Ei ehkä ihan sen näköisinä kuin ne päässäni luonnostelin, eikä välttis ihan sillä tavalla kuin olin haaveillut, mutta aika pitkälle.

Luulen, että pointti mitä mä täs koetan saada ulos on että haaveet ja unelmat ovat hyvä asia, mutta niihin ei saa jäädä kiinni ja tehdä niistä jotain mitä pitää tavoitella täsmälleen sellaisenaan (mitä vissiin JB tarkoitat?). Myös silleen, että on valmis hyväksymään asiat siinä muodossa kun ne tulee. Tiedän ihmisiä, jotka ovat visioineet tulevaisuutensa aikanaan jotenkin liian tarkasti ja pettyneet pahasti kun eivät ole saavuttaneet kaikkea sitä mitä he olivat aikoinaan päättäneet, jopa katkeroituneet asiasta. Aika karua minusta.
Liiallisesti menneisyydessä vellominen ei oo hyvä, eikä sellai pelkässä tulevaisuudessakaan heiluminen - nykyhetkessä eläminen on hyvä ja tärkeää, ehdottomasti... mutta psykologit väittävät että ihminen, jolla ei ole haaveita eikä unelmia on aika lohduttomassa jamassa; jotenkin meidän olemiseen vaan kuuluu että on jotain mitä kohti mennä.

Se mitä vähemmän unelmoin ja toivon, sitä onnellisempi olen. Koska unelmat on mulle vain odotusten asettamista elämälle ja ajattelua siitä että elämän pitäisi olla tietynlaista. Ei elämän pidä olla yhtään mitään. Kukaan ei koskaan ole luvannut mitään siitä. Elämä voi hyvinkin olla vaan jatkuvasti pahenevaa kärsimystä. Parhaiten selviää realismilla ja sillä ettei toivo mitään. Pettymys ja haaveiden sekä pilvilinnojen murskaantuminen on kaikkein pahinta, se oikeasti särkee sydämen.

Minusta tuon sanomasi ydin oli pessimismiä eikä realismia. Realisti ymmärtää että elämä on täynnä sekä myötä- että vastamäkiä eikä suuremmin stressaa tai nauti kummastakaan koska mitään todellista syytä suurempaan stressiin / nautintoon ei (lähes koskaan) ole. Optimistille muki on puoliksi täynnä, pessimistille puoliksi tyhjä ja realistille se on vain muki. 100% realistin elämä onkin juuri tällaista, tasapaksua päivästä toiseen "elämistä" - jos nyt sattuu heräämään huomennakin. Ei yhtään kivaa, koska suruksi se todennäköisesti joskus muuttuisi kuitenkin.

Muille (ainakin optimisteille) sydämen särkyminen voi olla opettajista suurin. Ainakin omalla kohdallani suurimmat harppaukset elämässä eteenpäin ovat ajoittuneet juurikin jonkun suuren surun jälkipyykkeihin. Pilvilonnoista alas putoaminen pakottaa miettimään elämäänsä syvemmin - jos sitä ajatteluaikaa ei mene täyttämään päihteillä, tv:llä tms ajatteluntappajilla.

Minä koitan sekoittaa liiankin hyvin osaamani realismin positiiviseen optimismiin. Elämä on valintoja täynnä, ja ne valinnat vaikuttavat tuleviin tapahtumiin. Samoin ajattelumaailman valinnat vaikuttavat tuleviin ajatuksiin. Sitä saa mitä tilaa jne. Uskon myös vetovoiman lakiin (http://en.wikipedia.org/wiki/Law_of_attraction) - se toimii niin hyvin ettei minulla ole mitään syytä olla noudattamatta sitä vaikka egoni realismi-kerros naureskeleekin koko ajatukselle Toivon siis erilaisia asioita tapahtuvaksi, mutta en stressaa niistä vaan otan ne ilolla vastaan jos/kun ne joskus tapahtuvat.