Yksinäisyys, se on sellainen asia mikä tuntuu olevan jo niin osa minua, että välillä tuntuu että en ole enää minä ellen tunne itseäni jossain määrin yksinäiseksi.
Ja minullahan on siis perhe, mies ja neljä lasta, mutta yksinäisyyttähän se ei tietenkään estä. Oma perheen ulkopuolinen sosiaalinen elämä rajoittuu hyvin pitkälti nettiin ja netti onkin sellainen asia jolla on ollut suuri vaikutus siihen, että en kuitenkaan enää tunne olevani ainoa omanlaiseni koko isossa maailmassa. Ja tarkoitan lähinnä kaikkia omia kiinnostuksen kohteita ja elämän arvoja ja kaikkea sellaista jonka ansiosta tuntee olevansa ihan IRL monesti täydellisen ulkopuolinen. Paljon oli muiden teksteissä tuttuja juttuja. Erityisesti se että muiden seurassa helposti huomaa että keskustelunaiheet menee niin kaukana itseä kiinnostavista aiheista eikä ketään kiinnosta kuulla ajatuksia ekologisesta elämästä, luonnonsuojelusta, ihmisoikeuksista, tulevaisuuden visioista...Ei vaan pitäisi ottaa osaa keskusteluun ns. kevyistä aiheista, muodista, tv -sarjoista, juoruista jne. Ja mulla menee mielenkiinto samantein ja haluan vaan pois. Kyllä mäkin osaan ottaa kevyesti, mutta nuo nyt on sellaisia aiheita, että kiinnostun enemmän keskustelemaan vaikka koiran korvavaikuista.
Olenhan minä ollut ihan pienestä asti tosi ujo ja hiljainen ja arka ja ystävystyminen on ollut vaikeaa. Olen myös jossain määrin erakkoluonne, nautin ihan yksin olostakin ja sosiaalinen kanssakäyminen on usein tosi väsyttävää ja vie energiaa, vaikka olisi mukavaakin. En kaipaa enkä halua isoa kaveripiiriä, ihan vain jonkun jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut ja omat kiinnostuksen kohteet, miettiä ja pohtia syvällisiä ilman että toinen rasittuu ja ahdistuu ja vaihtaa puheenaiheen jonkun entisen missin uuteen poikaystävään...
Yksinäisyys on tällä hetkellä senkin takia hyvin vahvasti esillä omissa mietinnöissä koska olen menettänyt muutaman sellaisen ihmisen jotka koin ystävikseni, mutta joilla ei enää ole kiinnostusta minun kanssani olemiseen koska tosiaan kiinnostuksen aiheet on nykyään niin kaukana toisistaan. Seilataan niin eri planeetoilla. Ja silti se vähän kirpaisee, vaikka tietää että todellinen ystävyys kyllä säilyisi ja toisen muuttuminen ei saisi tällaista irtaantumista toisesta aikaan.
Täytyy todeta, että onneksi on tuo puoliso joka tajuaa tätä hippihörhöä ja sen ajatuksenkulkua. Ilman häntä olisin todella, todella yksinäinen. Nyt se on vain ajoittainen harmitus.
