Tervetuloa! Hipit.fi:n foorumi on ekologisuudesta, rakkaudesta ja vapaudesta kiinnostuneiden kotifoorumi.
Osallistu keskusteluun ja tutustu uusiin ihmisiin luomalla tunnus! :)


Jos olet jo foorumilainen, voit kirjautua sisään tästä:

Tunnus: Salasana:

Enkö kuulu minnekään? - 3

Rauhan Toveri

  • Hipahtava
  • ***
  • Poissa Poissa
  • Viestejä: 198
Vs: Enkö kuulu minnekään?
« Vastaus #30 : 12. Lokakuuta 2012 klo 21:40 »
  • Tykkää (0)

  • Voi kun osaisinkin olla välittämättä. Se vain sattuu niin paljon itseäni jos tiedän, että minusta on puhuttu pahaa.. Ja sekin vaikeuttaa asioita omalla kotiseudullani, että juorut kiertää hyvin nopeasti ja jos olet sitten sen yhden virheen tehnyt, se muistetaan aina..! Ei vaikka kuinka koittaisit korjata asian tai antaa olla...

    No se on ihan ymmärrettävää tilanteesta riippuen kuinka vaikeaa se on, mutta minä itse olen aina ollut se jolle nauretaan tai josta puhutaan pahaa, niin olen itse vähän turtunut siihen, eikä siitä edes enää osaa välittää. *olkien kohautus*
    En tiedä onko se loppujen lopuksi kamalan positiivinen asia, koska olen jättänyt muiden ihmisten mielipiteet niin omaan arvoonsa, että taidan vaikuttaa jopa röyhkeältä ja itsekkäältä muiden mielestä, kun en osaa sopeutua ja sulautua kuin muut.

    Mutta kyllähän se varmaan tulee ihmisellä jo luonnostaan, että haluaisi olla hyväksytty sellaisena kuin on, eikä se ikinä tunnu hyvältä, kun muut antavat ymmärtää ettei ole hyväksytty....
    Kirjattu

    Miracselad

    • Hipahtava
    • ***
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 189
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #31 : 12. Lokakuuta 2012 klo 22:15 »
  • Tykkää (0)


  • Mutta kyllähän se varmaan tulee ihmisellä jo luonnostaan, että haluaisi olla hyväksytty sellaisena kuin on, eikä se ikinä tunnu hyvältä, kun muut antavat ymmärtää ettei ole hyväksytty....

    uskon itsekkin näin. Mutta onneksi toivoa on aina, että jossain sielä on ihminen joka hyväksyy minut, sinut, teidät ja meidät!
    Kirjattu

    Kukka

    • Vieras
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #32 : 03. Joulukuuta 2012 klo 20:17 »

    Unohdutus, ymmärrän täsmälleen. Olen itse aivan samanlaisessa tilanteessa. Itsensä hyväksyminen juuri sellaisena kuin on, miten se voikaan olla niin vaikeaa  ::) Olen onneksi oppinut ymmärtämään, että täysin samanlaisia ihmisiä ei ole olemassakaan, mutta nimenomaan se ulkopuolisuuden tunne tulee yleensä ihmisten seurassa. Sitten sitä vain pakenee takaisin siihen samaan turvalliseen yksinäisyyteen.

     
    Lokerosta tuleminen on todella vaikeaa.. Varsinkin, kun ei tiedä "minne sitä menisi". Mistä hakeisin sitä seurallista elämää.. Ja minulla on aina se ennakko luulo, ettei minua kuitenkaan hyväksytä, kun ei ole pahemmin aijemminkaan missään hyväksytty.. : /

    Niinpä, missä ihmiset yleensä tutustuvat uusiin ihmisiin? Se on vaikeaa, kun toisaalta todella tahtoisi lähteä ihmisten ilmoille, mutta lopulta päätyykin vain yksin haahuilemaan jonnekin. Lisäksi aina jossakin vaiheessa, silloin harvoin kun onnistuu löytämään uusia tuttavuuksia, aina tulee sama tunne kuin Unohdutuksella, se että olisi vain taakaksi muille, että muut olisi paljon onnellisempia ilman minua. Eikä se ajatus katoa minnekään, vaikka kuinka koittaa vakuutella itselleen ettei niin ole.

    Aluksi oli vaikka kuinka paljon ajatuksia päässä, sitten ne meni ihan solmuun enkä nyt taida saada yhtään järkevää ajatusta ulos.
    Kirjattu

    metsähiiri

    • Uushippi
    • **
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 58
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #33 : 03. Tammikuuta 2013 klo 17:39 »
  • Tykkää (0)

  • Ihmiselämässä on muitakin ulottuvuuksia kuin sosiaalisuus.

    Onneksi näin. Mä olen kohta kolmenkymmenen, enkä vieläkään tunne oikein kuuluvani minnekkään. Kumppani mulla on ja lauma eläimiä, mutta ystäviä mun on aina ollut hirveen vaikea saada. Tälläkin hetkellä ei ole ainuttakaan läheistä ystävää. Tosin olen aika hyvin itsekseni viihtyvää sorttia, mutta olis se joskus ihan kiva turista hyvän kaverin kanssa ja tehdä jotain yhdessä.

    Jostain syystä mut leimataan aina jotenkin vääränlaiseksi, esim. työpaikalla taukohuoneeseen tullessa puheensorina loppuu, eikä kukaan puhu enää mitään. Jätetään keskusteluista ulkopuolelle. Saman sukupuolen kanssa (naiset) kuvio aina sama. Miehet on hyväksynyt mut aina paremmin, mutta jossain välissä mies haluaa yleensä muutakin, kuin ystävyyttä + äijien kanssa on aina äijien keskutelut, mitään syvällisempää ei voi katsoa edes päin, ettei mene vaan maine.

    Mä tulisin varmaan homoseksuaalin miehen kanssa parhaiten juttuun......
    Kirjattu
    “Never be afraid to try something new. Remember, amateurs built the ark. Professionals built the Titanic.”

    myyrä

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 35
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #34 : 03. Tammikuuta 2013 klo 18:16 »
  • Tykkää (0)

  • Kiinnostavia ajatuksia ja vähän surullisiakin tässä ketjussa. Joku sanoitti hyvin myös omia tuntojani kun kirjoitti, että pakenee mieluummin omaan yksinäisyyteensä. Vaikka olen iältäni jo kohta vanhus, niin minulla nuo sivullisuuden tunnot on yhä ja ehkäpä eivät koskaan häviäkään? En tiedä, mistä ne loppujen lopuksi kumpuavat. Kaksistaan jonkin ihmisen kanssa menee suhteellisen hyvin, mutta jos seurassa on kolmas, niin sitten vetäydyn aika lailla kuoreeni. Varautunut kyllä olen ollut aina.
    Kirjattu

    hiihhtis

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 1
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #35 : 10. Tammikuuta 2013 klo 21:13 »
  • Tykkää (0)

  • kuulostaa tutulle.nuorempana se ahdisti mut nyt vanhen miten kun on tullu mittariin sen verran et on mitä muistella niin itellä tuntuu et se on pysyvä ominaisuus .hyväksynyt sen eikä ole tarvetta yrittää muuttaa sitä.aikojen saatossa kun on välillä yrittänyt integroitua oravan pyörään niin on alkanu ahistaa.aika kuluttavaa touhuu ennen kuin hyväksyy senkin ettei se vaan pelitä kaikille. 8)
    Kirjattu

    Ihminen

    • Uushippi
    • **
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 58
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #36 : 05. Heinäkuuta 2013 klo 20:58 »
  • Tykkää (0)

  • Mulla on ollu samoja fiiliksiä, olenkin sit sen myötä ollut aika paljolti yksikseni ajatusteni kanssa. sekin pidemmän päälle ei ole kyllä ihmiselle hyväksi. Aina ei voi sanoa täysin mitä ajattelee, hyväsynnän menettämisen pelossa. Talvi oli masentavinta aikaa niinku yleensäki..  :-\ hrrr... kaamos... kun tiesi ettei kovin helpolla törmää edes samankaltaisiin ihmisiin, ns hippeihin, vaikeampi tutustua kun nenä on jäässä ja tuuli tuivertaa lumihiutaleet kasvoille. Nyt kesällähän takkutukkia tulee vastaan kyl. ja voi vaan chillaa puistoissa ja venailla et joku tulee jutteleen, tai sit jos on pokkaa nii menee ite juttusille. Siitähän se toveruus lähtee ja pian huomaa onko samalla aaltopituudella vai ei.

    Talvella haaveilin et piruvie mä _niin_ lähden rinkka selässä mummofillarilla johki kauas metsään tai liftaan tai jotain. uutta. Mutta sit nyt kesällä mä tajusin ettei mulla oo pokkaa lähtä yksin. Jättäis kaiken taakse, luopuis turhasta materiasta ja taakasta, loputtomista arjen loopeista.

    Varmasti jokainen jossain elämän vaiheessa taistelee hyväksynnän kanssa.  :ow  Voimia sinulle..

    Mä törmäsin muuten sellaseen kirjaan ku Wayne W. Dyer - Hyväksy itsesi, uskalla elää. En oo päässy siinä vielä kovin pitkälle, mutta vaikuttaa ihan pirun hyvältä.
    « Viimeksi muokattu: 05. Heinäkuuta 2013 klo 21:01 kirjoittanut Ihminen »
    Kirjattu
    Kyseenalaista kaikki, myös tämä.

    jonnaniina

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 2
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #37 : 06. Heinäkuuta 2013 klo 12:47 »
  • Tykkää (0)

  • Unohdutus; kuin olisin itse kirjoittanut nuita tekstejäsi. Mulla on ihan samankaltaisia juttuja ollu mielen päällä,ihan nuoresta tytöstä asti, kuin kokoajan olisi vähän irrallaan/yksin tai etsimässä sitä "jotain".. Se tunne on voimakas mutta samalla jokseenkin harhainen,samalla toiveikas,melankolinenkin ja monesti siihen ajatukseen hukkuu ja tyytyy osaansa.
    En tiedä mikä sen ns. turvallisuuden tunteen toisi, kumppaniko tai kaveripiiri. Toki se helpottaa arjessa kässehtimistä,piristää kummasti tietyt tapaamiset,oikeat ihmiset oikeissa paikoissa oikeaan aikaan jne..Ja yhteisöllisyys tänä päivänä ON se juttu mistä pitää pitääkin kiinni. ja elukatki on jees. Ne oikeanlaiset ihmiset ja asiat tulee sun luo sitten kun on tullakseen, siihen uskon ja luotan. Ja sillon kun sen aika on, ole valmis.
    Mutta luulen että ekaksi pittää vaan hyväksyä lapsuusjutut ja ymmärtää ittensä tässä hetkessä. Hyväksymisellä tarkoitan myös jollakin tavalla anteeksi antamista.
    Mielikuva harjoittelua,hyppää aluksi puun oksalle ja katso itseäs yläilmoista; Miltä näytät? Miten liikut? Miten puhut? Minne menet ja miksi? Havannoit itteäs ja maailmaasi laajemmasta perspektiivistä ja sitä kautta myös osaat korjata mahdolliset puutteet elossasi?
    Pelko on myös suuri rajoite,mikä estää ihmisen kasvua ja menemistä eteenpäin. Hengitystekniikat ja mielikuvaharjoittelu/meditaatio auttaa myös tähän.. Lapsen kengissä tässä mennään, se on jonkinlainen "soturin tie" tai "polku",jota me kaikki kuljetaan yksin jokatapauksessa. Ole ylpeä ittestäs että olet siinä missä nyt seisot!!! Tästä ei ole muuta ku suunta ylöspäin. Hyvä tulee hyvän luo. :sydamia

     
    Kirjattu

    Ketoneilikka

    • Kukkaishippi
    • ****
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 351
    • Dianthus deltoides
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #38 : 08. Heinäkuuta 2013 klo 16:51 »
  • Tykkää (0)

  • Aurakkaan ja Ihmisen teksteihin vähän kommenttia.
    Mun lapsuus ja nuoruus meni melkolailla ulkopuolisena, tai ainakin todella pahasti ulkopuoliseksi itseni kokien. Toisinaan ihan totaalisen yksin (esim muuttojen jälkeen), välillä oli kyllä kavereita, luokkakamuja yms mutta olin vähän turhan erilainen, kuuntelin "vääränlaista" musiikkia, katselin "vääränlaisia" elokuvia jne enkä oikeasti osannut syttyä niistä samoista asioista kuin vähäiset ystävät. Ihan vaiks ajanvietto... Se oli sit osastoa dokaaminen, näpistely ja yleinen vandalismi tai joku käsittämätön merkkivaatebimboilu jostain kuudennesta luokasta alken – ja mä oisin halunnut mennä osoittamaan mieltä turkistarhausta vastaan, tehdä graffiteja tai vaik olla mukana jossain kepan  tms yleishyödyllisessä toiminnissa. Ei ollut sit ihan riittävästi pokkaa painella yksinään johonkin miekkariin (joista tosin kuulin usein vasta jälkeenpäin) enkä mä oikeasti tuntenut ketään samanoloista. Vähän turhankin sosiaalisena olentona mä sit koetin itse ryhtiä samanlaisemmaksi kun muut, no ei ollut kauhean hyvä eikä toimiva ajatus. Koetin olla jotain mitä en ollut, koetin myös löytää ihmisiä ympärilleni ja mm. päädyin 14veenä fundiskristilliseen lahkontapaiseen aika syvälle, silkkaa yksinäisyyttäni sanoisin. Jossain vaiheessa löytyi seuraksi sentään melkoisen samanhenkinen poikakaveri, mutta olisin mä kaivannut jotain läheisiä ystäviä muista naisistakin. Vasta kun olin n. 25 päädyin muiden vähän erilaisten immeisten joukkoon. Larppaajista ja fettareista yms marginaaliporukoista alkoi löytyä samansuuntaisesti ajattelivia tuttavuuksia ja niissä piireissä ei ylipäätään ollut samanlaista painetta olla jotenkin samanlainen, vaan toleranssi erilaisuudella oli ihan jotain eri luokkaa kuin mihin olin tottunut. 
     
    Mä oon tälleen jälkeenpäin ja aikuisena (heh, minäkö aikuinen, no ainakin virallisesti :)) miettinyt tuota itsestääntoteuttavan ennusteen osuutta ja tullut kyl siihen tulokseen et ainakin mun kohdalla olin kyl ihan oikeasti aikalail eri planeetalta kuin ihmiset, jotka tunsin. Tottakai tietty ulosjäämisestä ja ulkopuolisuudesta voi tulla jonkilainen kierre, ja sitä on tosi hyvä miettiä ettei siitä oo kyse, mut kyl mä voisin helposti kuvitella et tänäkin päivänä voi olla niitä, jotka ihan oikeasti kattelee maailmanmenoa joltain muulta kantilta kuin (anteeksi stereotypiointi) joku leijonakaulakoruinen BB:ta tuijottava kaljaseppo tai rakennekynsiin ja uusiin blingblingrinpsiin elämänsä keskittävä pimu. Ja vaikka netistä löytäisi samantapaisesti ajattelivia niin eihän se oo ollenkaan sama kuin että viettäisi aikaa ihan oikiasti nenätysten.
    Nykyään on asiat siltä osin ihan älyttömän hyvin, että mulla on ympärilläni niitä hyvin monin tavoin samanhenkisiä ihmisiä, paitsi pinnallisina/pinnallisihkoina tuttavuuksina myöskin hyvin läheisinä. Enpä ois aikoinani, hyvin nuorena ja angstisena, voinut uskoa että unelmani ns. itsevalituista perheenjäsenistä koskaan toteutuisi. Toki mulle ois tämmöinen elo ja olo kelvanut jo aika paljon aiemminkin, mut oisinko mä ollut sit kuitenkaan siihen valmis? En tiiä.

    Ihminen, mä ehdotan et paat tuonne seuranetsimisosioon jokusen rivin ja huhuilet jo valmiiksi kyläilypaikkoja kaamosta oottelemaan? Meikäläisenkin torppaan voi kyllä tulla piipahtamaan ja maailmaan parantelemaan, täällä (vajaa 100km Helsingistä Lahteen päin) on seuraksi tarjolla vähintään minä, mieheni, kasa eläimiä, kööri lapsia ja useimmiten myös joku naapuri, helpperi tai jokin muu seikkailija.
    Kirjattu

    Johnnyboy92

    • Hippi
    • *****
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 1583
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #39 : 08. Heinäkuuta 2013 klo 18:15 »
  • Tykkää (0)

  • Mä edelleen etsin sitä paikkaa minne kuulun. Joskus tuntuu että ei sellaista varmaan ole edes olemassa. Kun en täytä minkään ryhmän edustajan "tunnusmerkkejä". Sen takia en varmaan koskaan mennyt mukaan mihinkään alakulttuurijuttuihin, koska niilläkin on usein aika tiukat käyttäytymis- ja pukeutumiskoodit. Pitäisi jotenkin muuttaa itseään että pääsisi mukaan. Alakulttuurit on monessa mielessä aika fasistisia, niillä jos joilla on sääntöjä!

    Täällä hippifoorumilla on tullut tutustuttua moneen kiinnostavaan ja mukavaan ihmiseen, mutta en silti oikeen ehkä ihan ole hippikään... Hippeydessäkin on paljon sellaista mitä en vaan oikeen tajua. Tai josta olen eri mieltä. En oikein usko että kotini on hippien joukossa...

    Tänä kesänä tuli sekin todistettua että ainakaan yksin matkustaminen ei ole oma juttu. Olin vähän lapsellisesti kuvitellut että jahka "pääsisin maailmalle" niin kaikki olisi hienoa ja muuttuisin uudeksi ihmiseksi. Mutta eipä sekään toiminut. Vieraat kaupungitkin vaikka hienoja ovatkin, vaikuttivat aika tylsiltä.

    Opiskelupaikkaakaan ei yrityksestä huolimatta tullut. Joten enpä pääse ainakaan tänä vuonna näkemään että olisiko siellä yliopistolla tai AMK:ssa mun paikkani. Sekin on aika rankkaa että taas on edessä syksy ja talvi ilman mitään suunnitelmia.

    Olen kokeillut jo niin montaa asiaa, etten tiedä onko enää mitään jäljellä. Etsin ja etsin, muttei mitään löydy. Joskus en edes oikein tiedä mitä haen. Mutta kaipa etsin vaan kotia itselleni ja omaa "heimoa"... Toivon vielä että löytäisin sen, mutta joka päivän asia vaikuttaa katoavan yhä kauemmaksi.
    Kirjattu
    "Life is not a problem to be solved, but a reality to be experienced" -Kierkegaard

    Ksri

    • Vieras
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #40 : 08. Heinäkuuta 2013 klo 18:36 »

    Epäonnista tutkijaa lainaten sanon, että elämän tarkoitus on yhteenkuuluvuuden tunne. Jos ei tunne, että on rakkauden ja välittämisen arvoinen, oma rakkaus ja suhde -elämä ei rakennu sen ympärille.
    Kirjattu

    tuulitukka

    • Hipahtava
    • ***
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 158
      • Burning in Water Drowning in Flame
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #41 : 08. Heinäkuuta 2013 klo 22:51 »
  • Tykkää (0)

  • Aina ei voi sanoa täysin mitä ajattelee, hyväsynnän menettämisen pelossa.
    --
    Talvella haaveilin et piruvie mä _niin_ lähden rinkka selässä mummofillarilla johki kauas metsään tai liftaan tai jotain. uutta. Mutta sit nyt kesällä mä tajusin ettei mulla oo pokkaa lähtä yksin.
    Kyllähän usein ihmisten luonteeseen kuuluu se muiden hyväksynnän hakeminen omaa käyttäytymistä säädellen, mutta mielestäni ihmissuhde jossa täytyy pelätä hyväksynnän menettämistä ei ole terveellinen. Ei se ole kenellekään hyväksi että ei voi ilmaista mielipiteitään pelon takia. Toki tässäkin voi olla ääritapauksia ja ymmärrän että oikein tulenarkoja mielipiteitä ei aina voi sanoa suoraan, mutta muista että avoimelle keskustelulle pitäisi aina olla tilaa. Ilman että tarvitsee pelätä. :)
    Ja tee pieniä juttuja ensin. Ei sitä heti tarvitse lähteä suureen seikkailuun omin päin. Kuulostele ja kokeile asioita. ;) Ja vielä tuosta hippien tapaamisesta... älä unohdu katselemaan vain ulkonäköä. Kyllä hippihenkisistä ihmisistä löytyy vaikka minkä näköisiä, samanhenkistä seuraa voi löytyä mistä vain, kunhan pitää silmät ja korvat auki. :-*

    Uskon kuitenkin, että syväänkin juurtuneen skriptin voi kirjoittaa uusiksi ja kääntää menneisyyden voimavaraksi.

    Hyvin sanottu. Sitähän tämä elämä on, oppimista ja oivaltamista. Jokainen vastoinkäyminenkin on kokemus ja siten rikastuttava. Vaikka rikkaudeksi ja voimavaraksi ne usein voikin mieltää vasta, kun niistä on päässyt tarpeeksi selkeästi ylitse.

    Ne oikeanlaiset ihmiset ja asiat tulee sun luo sitten kun on tullakseen, siihen uskon ja luotan. Ja sillon kun sen aika on, ole valmis.

    Hieno asenne. :) Samanlaiseen lopputulokseen olen usein itse päätynyt asioita miettiessäni. Vaikka toisaalta mielestäni asioiden eteen pitää tehdä töitä, niin niille on silti oma aikansa ja paikkansa.


    Täällä hippifoorumilla on tullut tutustuttua moneen kiinnostavaan ja mukavaan ihmiseen, mutta en silti oikeen ehkä ihan ole hippikään... Hippeydessäkin on paljon sellaista mitä en vaan oikeen tajua. Tai josta olen eri mieltä.
    --
    Sekin on aika rankkaa että taas on edessä syksy ja talvi ilman mitään suunnitelmia.
    Ehkä se on vaan oma mielipiteeni, mutta mun mielestä nykyään hippi saa olla minkälainen vain. Ja se on osa sitä juttua. Ettei tarvitse miettiä stereotyyppisiä vaatteita tai käytösmalleja, vaan saa rohkeasti kyseenalaistaa sekä itsensä että ympäristön. Miettiä asioita ilman että "täytyy" olla mitään mieltä.

    Mutta sekä JB että Ihminen, tulkaa käymään talvella jos aika käy pitkäksi ja kaipaatte vähän Suomea edemmäksi. :)
    Kirjattu
    “Normality is a paved road: It’s comfortable to walk, but no flowers grow on it.”

    Viljakaisla

    • Uushippi
    • **
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 68
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #42 : 05. Elokuuta 2013 klo 18:02 »
  • Tykkää (0)

  • Edes vanhempieni ympärillä en voi olla kokonaan minä.

    Ja tämä voisikin sitten olla se. Esimerkiksi kirja Unconditional parenting osoitti mulle itselleni, että mun vanhemmat eivät koskaan todellisuudessa hyväsyneet minut sellaisena kuin olen, vaikka sen olisin ansainnut. Jopa lause "no onpa hieno piirros, hyvä lapsoseni" sisältää lauseen "rakastan sinua, koska teit hienon piirrustuksen, jos et jatka samaan malliin, rakkaus loppuu". Että yritä siinä sitten viihtyä itsessäsi ja hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Nykymeno eli kulttuuri jonka päivittäin kohtaan hokee samaa, en ole hyväksytty koska minä, vaan olen hyväksytty jos sitä ja tätä. Eikä tää ole mikään huonojen vanhempien vitsaus, harva vanhempi länsimaissa ei toimi noin. Koska ethän sä nyt ole minkään arvoinen, jos et ole tuota mammonaa.

    Ehkä tieto poistaa tuskaa, sinä et ole viallinen vaan olemme luoneet kulttuurin joka rampauttaa. Oma tavoite on ehkä siirtyä jonnekin pusikkoon muiden ihmisten kanssa kasvattamaan nauriita ja osoittamaan toisillemme, että olemme arvokkaita, ehkä sen parikymmenen vuoden kuluttua tuottaa muutosta ajatteluun. Sivistyksen parissa tulen vain muistutetuksi omasta arvottomuudesta jatkuvalla syötöllä.


    Kirjattu

    Viljakaisla

    • Uushippi
    • **
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 68
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #43 : 12. Elokuuta 2013 klo 08:48 »
  • Tykkää (0)

  • Alfie Kohn on. Epäilemättä en kykene tiivistämään yhteen lauseeseen kokonaisen kirjan sisältöä, joten suosittelen tutustumaan alkuperäisteokseen. 
    Kirjattu

    Lanoo

    • Vieras
    Vs: Enkö kuulu minnekään?
    « Vastaus #44 : 06. Toukokuuta 2018 klo 03:12 »

    Niin, edes lukematta mitä kirjoitit, voin jo otsikosta sanoa, että olen usein kysynyt jopa jumalalta samaa. Joskus on ollut hiljaisikin hetkiä, en ole saanut suustani sanaa. Kuuluisiko minun kaivata kuulua johonkin, olla osa jotain suurempaa, saavuttaa jotakin, vai olla tässä vain vapaa. Voi luoja antakaa minulle anteeksi, olen joskus sarkastinen, en tarkoittanut etten uskoisi rakkauden voittoon. Mutta silti, salaa itseltäni haaveilen -vaikken enää uskalla ääneen sitä sanoa- aamuauringon säteistä, sinun hiustesi kullasta, varisee unettoman yön unelmia, ja me juomme votkaa ja nauramme niin kuin olisimme kaksin tässä maailmassa, vapaina niin kuin sanat loputtomassa lauseessa tarkoittamatta mitään itseämme enempää. Vain kaiku vastaa haaveisiin, muistot kaikista joita jo kuvittelin, sinuksi kuoleman laakson varjojen valoksi, kunnes olin taas itkua ikävän kaivossa. Kaiku ja pohjaton kuilu, josta vain ilon jumala voi nostaa hukkuneen.
    Ajattelin ennen ihmisiä, tai heidän tietoisuuttaan, sitä mikä paljastaa heille maailman, ikään kuin yhtenä värivalonsäteenä jumalan tietoisuuden spektristä. Ja jumalan valon täytyy paljastaa pimeys, sano mitä etsit, minä etsin täältä sinua, en kotia, joka on siellä mistä olen tulossa. Toivo on kuin hulluutta, mutta naurusta kevyt sydän hukkuu siihen iloiten, olet totta, kaiku ei valehtele koskaan.

    Vivaldi vie ajatuksen pois sanojen luota, viulu kiduttaa koskettimien heleää ääntä, pidäyä henkeäsi kanssani niin kuin sukeltaisit musiikkiin. Uskon että olet vielä siinä.
    Kirjattu