Itsekkyys on kyllä lisääntynyt yleisesti ottean länsimaissa ainakin. Meillä on rahaa ja perusturva, niin emme ole niin riippuvaisia toisistamme, selviytyminen ja hengissä pysyminen ei ole kiinni "laumastamme", perheestä tai kyläyhteisöstä. Raha lisää itsekkyyttä; kuvitellaan, että rahalla voi ostaa mitä vaan vaikka olis käytökseltään kuinka paskamainen vaan. Työntekijän firmaansa, palveluja toisilta ihmisiltä jne. Nykymaailma on niin hektinenkin, että ihmisten pinna ja kyky odottaa mitään on aika onneton. Tekstariin pitää saada vastaus minuutissa, kaikki tavarat ja jutut pitää saada heti. Ennen pikalainoja ym, piti säästää pitkät ajat kaikkeen, vaikka polkupyörään, saati autoon tms. Nyt hermot on kireellä monilla kassajonossakin, jos joku vanhus on hitaampi..
Toiselta kantilta mietin itsekkyyttä siinä, että olisko mulla "oikeus" rajata yhteydenpitoa joihinkin ihmisiin, jotka on aika kuormittavia.. Vai "velvollisuus" lähimmäisenrakkauden nimissä olla tekemisissä. Jatkuva negatiivinen jurnutus syö omiakin voimia ja jos tuki tai muu ei sinänsä auta, tietenkään, jos ihminen ei itse oikeasti edes halua muutosta. Suhteessa vanhempiin taas on hitonmoista syyllistämistä vähintäänkin sivulauseisiin piilotettuna.. Siis lapsuudenkotini on maalla ja äitini saattaa aina sanoa, että eipä viiti tyrniäkään istuttaa, kun vieraalle tää menee tai oikein kivahtaa, että tässä ei ollu tarkoitus vanhana asua vaan tää oli tarkotus siirtää nuoremmille jo kauan sitten.. (talossa on portaita ym ja jalkavaivasena vaikea niitä kulkea) Ja kun mä en tajua, kun perhepiirissä asia tehtiin jo selväksi liki 20v sitten, että me jälkikasvu ei siihen tulla, niin onko se mun vika, jos ne ei siitä ymmärrä muualle muuttaa.. Nyt se olis vaikeetakin kun isällä on se muistisairaus..
Mutta aika yleistähän se on, että tehdään lapsia lähinnä jatkajaksi omaan firmaan tai maatilalle tai poika kalakaveriksi tms. Siis jo etukäteen suunnitellaan lapsen tulevaisuus, eikä lähetä siitä liikkeelle, että kateltais, millanen ihminen se on ja tuettais löytämään omat vahvuutensa ja oma elämänpolkunsa. Sitten ollaan pettyneitä, jos lapsi onkin homoseksuaali, vegaani tai muuten "viallinen".
Mun vanhemmat on aika pettyneitä siihenkin, että lapsenlapsia ei tullut, eikä ehkä tulekaan..
Että tässä tapauksessakin, kumpi on itsekäämpää, mun katkaista välit vaiko se että mua on yli 40v ahdettu semmonsee rooliin ja muottiin, johon en millään sovi... Tässä vaiheessa ite aattelen, että rajoitan yhteydenpitoa ja yritän henkisesti saada tyyneyttä ja suojakerrosta, ettei kaikki tommonen tuntuis miltään..
