Itsetutkiskelua - 1

En tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta kuitenkin.

Minulta katosi osa muistoista lapsuudesta noin alle 7v en muista juuri mitään ja 7-13v hatarasti.
Olen nyt ehkä alkanut olemaan enemmän sinut asian kanssa. Ei se ikinä ole vaivannut, mutta olisihan
se hienoa muistaa niitä hetkiä.

Kuitenkin luin kirjoituksen: Muistaminen on eräänlaista kohtaamista,
Unohtaminen on eräänlaista vapautta.

Hymyilyttää   

Päädyin lueskelemaan mielipiteitä siitä, kuinka jotkut henkilöt pitävät itsemurhaa itsekkäänä tekona - negatiivisessa mielessä. Aloin miettimään kuinka joskus, nykyään vähemmän, olen harkinnut hakeutumista johonkin auttavaan toimintaan, jotta pääsisi auttamaan esimerkiksi huumeriippuvaisia tai masentuneita, vain olemalla kun he tarvitsevat jonkun. Mietiskelin motiiviani, miksi haluaisin auttaa ihmisiä, varsinkin niitä jotka ovat minulle tuntemattomia ja masentuneita tai muuten kaipaisivat seuraa. Onhan paljon muitakin ihmisiä joita voisi auttaa, ei auttettavan tarvitse olla vakavasti sairas. Mutta arkielämässä mielestäni kovin vähän teen tällaista auttamista. Ja olenhan tavannut monia masentuneita ja sairaita ihmisiä, enkä kaikkien kanssa ole tullut juttuun, vaikka moni varmasti seuraa kaipaisikin. Hätkähdyin kun ymmärsin että olen kuvitellut, että löytyy ihmisiä joille kelpaisi kuka tahansa seuraksi, mutta tällaisia ihmisiä en ole vielä tavannut. Tämä on kuvitelmaa, harhaa jonka olin muodostanut. En koe itseäni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, vaan minun pitää olla jollakin tavalla erilainen kuin oikeasti olen. Tai minun pitää löytää ihmisiä, jotka hyväksyvät kenet tahansa. Siksi olen pidemmän aikaa sellaista auttamistyötä harkinnut, en koe itseäni riittäväksi sellaisena kuin olen. Tästä syystä en myöskään uskalla auttaa arjessa ihmisiä niin paljon kuin haluaisin, pelkään tulevani torjutuksi tulemista, pelkään ettei apuni ole oikeanlaista, pelkään etten ole riittävä.

Niin, riittämättömyyden tunne valtaa mielen kovin helposti. Ja mistä se syntyy; kuka määrittelee mikä on riittävää ja mikä ei? Itse itsemme määrittelemme aika pitkälle. Hassua, kun emme ole omasta mielestämme riittäviä vaikka muiden mielestä varmasti olemme sitä. Pitäisi olla itselleen armollisempi :-)

Törmään aina uudestaan siihen, että itselleen pitäisi olla armollisempi, ja on se minulle useasti suoraan sanottukin. Tuntuu aina jotenkin kummalliselta ajatus siitä, että voisi vähä höllentää ja nauttia elämästä. Naurattaa kun sen pistää tuohon muotoon, mutta niin se on. Miten lempeyttä voisi harjoitella itseään kohtaan? Tietty se, että ottaa tehtäväkseen havainnoida ajatuksiaan jatkuvasti jne, mutta olisiko tähän jotakin muita keinoja sen lisäksi?

Just nyt tuntuu ettei tiedä mistään mitään. Etsin eeppisyyttä, mutta mitä jos itse olen jo eeppisyyden huipentuma ja pitäisi vaan etsiä vertaista seuraa että purkki saadaan tyhjäksi.

Itseään kohtaan lempeyden harjoittaminen. Lienee varmaan ainoa asia jossa olen eläissäni itseni kanssa onnistunut jotenkuten, koska eihän siinä täydellisesti voi onnistua, ilman että terveellisen itsearvostuksen ja narsismin raja tulee ylitettyä. Itsekriittisyyttäkin pitää olla vähäsen, siinä missä itsensä arvostamista enemmän. Mutta itse opin olemaan hellempi itselleni, kun onnistuin hyväksymään sen tiedon, että olen ihminen ihmisten joukossa. Kun opin miettimään itseäni siitä näkökulmasta, joka olisi jos katsoisin itseäni taivaalta, maapalloa vilkuilen. Ihminen ihmisten joukossa vain. Joidenkin mielestä masentava ajatus, ja tämä ei tosiaankaan auta, jos pitää itseään arvottomana. Tämä auttaa silloin, jos arvostaa itseään, mutta häpeää tekojaan ja luonteenpiirteitään, vaikka ne kokonaisuuteen kuuluvatkin. Siinä samalla opin myös ymmärtämään, että vaikka olen vain ihminen ihmisten joukossa, olen ainoa minä itselleni. Elän itseni kanssa koko elämäni, ymmärrän itseäni ja ajatuksiani, toisinkuin taas toisia ihmisiä. Ylhäältä katsottuna olen vain yksi ihminen ihmisten joukossa, omien silmien kautta katsottuna olen se kokonaisuus, joka mahdollistaa sen maailman näkemistä, en näe kenenkään muun ihmisen silmien kautta. Minun ei pidä ajatella olenko riittämätön muille, kunhan olen riittävä itselleni. Aina minun ei tarvitse olla hyvä, koska maailmassa on monia muitakin ihmisiä, jotka silloin toimivat hyvän puolesta. Pienikin määrä on kuitenkin määrä. Minun ei tarvitse yksikseni pelastaa maailmaa ja lukuisia ihmisiä siellä. Voin avittaa siinä, mutta koko tehtävää en voi suorittaa. Näillä asioilla minä hellyin itselleni, mutta tämä ei saata auttaa hirveästi muita, koska se on ihmiskohtainen kysymys, miten itselleen voi heltyä. Toiset onnistuvat siinä helpommin, toisille se on vuosien prosessi.

Taisin saada Ankkadaamin ajatuksesta kiinni, vaikka se tuntuikin ensin etäiseltä. Ajattelin leipää syödessäni että miten päin tässä nyt pitäisi olla, mutta sitten ymmärsin ja muistin uudelleen vanhan jutun. Tarkkaile arvioimatta. Tarkkaile vain. Tätä Vipassana-kurssilla paukutettiin kymmenen päivää kaaliin, jotakin jäi mieleen. Niin kuin hillerikin totesi, tässä hetkessä se käsijarru on. Käsijarru on siinä, että ajautuu tästä hetkestä ajatusten avulla. Alkaa arvioimaan ja arvostelemaan itseä ja muita.

Taas muistutus siitä, mitä tässä hetkessä oleminen tarkoittaa.

Löysin tämän topicin.. herätän sen nyt uudelleen eloon hiljaisuuden jälkeen;

Äitini halusi minun menestyvän koulussa. Äiti halusi että minusta tulee kunnollinen nuori ja kasvan esimerkillisesti... Niin minä menestyin ja kouluja on käyty, mutta ne kaikki muut asiat joita äitini vaati olivat kohtuuttomia... Pukeutumisestani ja tyylikysymyksistä olemme keskustelleet ja riidelleetkin paljon tähän päivään asti. Äitini halusi, että pukeuduin siisteihin ja kauniisiin vaatteisiin, vaatteiden piti olla uusia, jokaisella tavalla sopivia ja trendikkäitä. Hiuksien tuli olla harjatut ja kengissä ei saanut olla kulumisen merkkejä. Minulle ne ylinätit vaatteet puolestaan tuottivat vain tuskaa ja harmia, en tuntenut koskaan kuuluvani ne päällä maailmaan jossa elän.

Vasta viimevuosien aikana olen uskaltanut tehdä asiani niinkuin haluan niiden todella olevan.Harmikseni voin vain ihmetellä, kuinka monta vuotta menikään siinä itseinhossa ja negatiivisessa itsetutkiskelussa, kun pyrin miellyttämään muita    Toki saatan saada vieläkin kommentteja mm. lockseistani ja kuluneista kangashousuistani, mutta vasta nyt olen tarpeeksi vahva ottamaan kritiikin ja tiuskimisen vastaan loukkaantumatta tai itseäni vähättelemättä.

 Mutta tätä olen ihmetellyt, että miksi ihmeessä nuorille annetaan paineita koulun lisäksi myös kaikista muistakin "turhista aiheista" - kuten pukeutumisetsa. Tottakai esim. kotiolot ja kodista saadut arvot vaikuttavat paljon siihen millaiseksi me kasvamme, mutta olisi kai se kohtuullista jos lapsenkin todellista mielipidettä kysytään ennekun pistetään niitä prinsessakuteita päälle.

 ...rankkaa tämä pohdiskelu ja tekstiä tulee ihan liikaa. Olen niin traumatisoitunut tästä massavirta-pukeutumisesta