Luulosairautta? - 1

Lukukuittaus ja *halaus*

Tälleen nopeesti keskiyöllä luettuna tulee mieleen oma viiden vuoden takainen burn outtini ja sitä edeltävät oireet. Just tuo kun uhkakuvat toinen toisensa jälkeen tulee mieleen ja sit yhtenä aamuna vaan kroppa prakasi eikä suostunut nousemaan sängystä. Sulla on kiireistä, tekiskö sun mielesi pitää vapaata?

Sä et ole käynyt lääkärissä vielä? Tuossa tilanteessa ensimmäisenä otetaan laaja verenkuva josta katsotaan kaikki mahdolliset arvot ja suljetaan pois kaikki akuutit ja pitkäaikaissairaudet.

Mä luen huomenna ajatuksen kanssa uudestaan ja palaan asiaan sitten. Koeta hyvä ihminen jaksaa hetki kerrallaan. The trick is to keep on breathing tai jotain.

Oijoi. En nyt lähde julistamaan, ettei sinua G mikään "oikeasti" tai edes fyysisesti vaivaa. Mutta jos sinusta ei niin sanotusti mitään löydy, totean vain, että onpas tuttua kokemusta tästäkin pienestä elämästä.

Hieman vastaavat "oireyhtymät" ovat koetelleet minua monessa elämänvaiheessa. Ensimmäisen kerran se iski 21-vuotiaana. Voin niin huonosti, että valvoin yhden yön täysin poissa tolaltani, kiersin vanhempieni asuntoa (jossa yhä majailin, vaikka olinkin jo etsinyt kämppää aktiivisesti) ja sopersin kädet ristissä avunhuutoja jumalalle. En tiennyt, mikä vaivasi, paitsi että eniten se tuntui siellä mikä fyysisesti on aina ollut heikoin kohtani eli vatsassa. Lähiaikoina selvisi lääkärissä, että kyllä minulla ainakin sappikiviä (tai "sappihiekkaa") on. Yhä on epävarmaa, oliko huono oloni siitä peräisin, mutta kun jotain löytyi, siihen oli hyvä tarttua ja ponnistella eteenpäin. Leikkausta ei ole tehty vieläkään, minä vain paranin. Aikaa se vei, koska olin keskellä vaivojani syönyt ja liikkunut niin vähän, että energia oli tosi vähissä. Siinä kehnon voinnin keskellä oli mainiota saada lisäoireita mm. luulottelemalla, että minulla on meningokokki ja kuolen pian aivokalvontulehdukseen. No, puolisentoista vuosikymmentä olen sen jälkeen elellyt...

Reippaat viisi vuotta myöhemmin podin jonkin sortin keskivaikeaa (?) masista. Sen syvimmästä pohjasta tuli kuluneena päivänä sopivasti kuluneeksi yhdeksän vuotta. Sinä iltana tunsin, että kaikki toivo on mennyttä, koska mitä hyvänsä teinkin, tuntui vain pahalta – psyykkisesti JA fyysisesti. Osa epämääräisistä fyysisistä oireista on myöhemmiltä vuosilta ollut minulle tuttuja ja niille on jopa saattanut löytyä selitys... Silloin kuitenkin luulin, etten näe enää seuraavaa kevättä, vaikken tee itselleni mitään pahaa; elämä vain jotenkin kuihtuu minusta pois. Silti seuraava kevät tuli melkein siinä missä edellisetkin. Elämä jatkui.

Muutama vuosi kulahti ja taas olin ihmettelemässä, mikä kumma minua vaivaa. Epäilin sydänvaivoja, koska oireet tuntuivat sijoittuvan rinnan ja kaulan alueelle. Lääkärissä ei kuitenkaan löydetty mitään vikaa ja erinäisten mittausarvojeni sanottiin jopa olevan ihanteelliset. Pikku hiljaa oireet helpottivat. Eräiltä tuttaviltani sain vastaavista kokemuksista varmuuden, että iänikuinen massu se minulla taas oli oireillut eikä mikään sydän tai kilpirauhanen.

No, sitten päädytään jo minua nykyisinkin vaivaaviin vatsaoireisiin, joita lääkäri ei osannut diagnosoida saati parantaa. Tutkimuksiin minut kuitenkin lähetettiin. Verinäytteet eivät paljastaneet mitään, mutta ultraäänessä (vai röntgenissä?) löytyi jotain, minkä perusteella minut passitettiin edelleen jatkotutkimuksiin. Joku lipsautti minulle sillä varmistettavan, ettei minulla ole kasvain. No, arvaahan sen: seuraavat päivän-pari olin ihan varma, että syöpähän se tulla tupsahti. Uusissa kuvissa "kasvain" kuitenkin paljastui pelkäksi nesterakkulaksi. Oireet ovat kuitenkin jatkuilleet ja tämän vuoden kesähelteillä heikennyin muutenkin fyysisesti sen verran, että kuvittelin taas elämän syystä tai toisesta pakenevan minusta. Tuosta tilasta selvisin tsemppaamalla: halusin näyttää itselleni, että jos alan kuntouttaa itseäni kunnolla, minussa on pian puhtia ja jaksan ihan samanlaista rasitusta kuin ennenkin. Ja niin on käynyt, siitä huolimatta että massu on yhä vähän mitä on.

Kaiken yllä kuvatun seurauksena olen oppinut ainakin yhden asian (joskin oppimista on auttanut seurustelu vähintään samanlaisen tapauksen kanssa). Nimittäin, fysiikka ja psyyke eivät kerta kaikkiaan ole kaksi eri asiaa ja toisistaan irti. Uskon psyykkisen vaivan olevan aina fyysistä ja fyysisen psyykkistä, vaikken tietäisi, oliko ensin muna vai kana. Nyt tullaan myös nykyisen koululääketieteen avainongelmaan. Ihmistä lähdetään hoitamaan noin kymmenen minuutin lääkäri–potilas-tapaamisen ohjaamana. Se, mitkä psyykkiset tekijät saattaisivat vaikuttaa fyysisiin oireisiin, jätetään tyystin selvittämättä. Psyko-puolella tulee vielä tuhoisampaa jälkeä: koko ala ei välitä lainkaan siitä, mitä fyysisiä oireita tarjotusta hoidosta (kuten psyykenlääkkeistä) tulee, sillä ei käsitetä fyysisen vaikutuksen johtavan aina myös psyykkisiin vaikutuksiin. Jos tämä ymmärrettäisiin, hoitomenetelmiä olisi pakko muuttaa, sillä tajuttaisiin ettei fyysisiä haittavaikutuksia aiheuttava hoito paranna vaan jatkaa kierrettä.

Määrittelisin mielelläni, ettei luulosairautta ole olemassakaan. Jokin sitä ihmistä vaivaa, joka olonsa huonoksi tuntee. Asiaa ei pitäisi tutkia fyysiseltä eikä psyykkiseltä puolelta, vaan ehdottomasti sekä–että. Puntaroi asioita, G, ja ennen kaikkea pää pystyyn. Kyllä se siitä!

Nyt tullaan myös nykyisen koululääketieteen avainongelmaan. Ihmistä lähdetään hoitamaan noin kymmenen minuutin lääkäri–potilas-tapaamisen ohjaamana. Se, mitkä psyykkiset tekijät saattaisivat vaikuttaa fyysisiin oireisiin, jätetään tyystin selvittämättä. Psyko-puolella tulee vielä tuhoisampaa jälkeä: koko ala ei välitä lainkaan siitä, mitä fyysisiä oireita tarjotusta hoidosta (kuten psyykenlääkkeistä) tulee, sillä ei käsitetä fyysisen vaikutuksen johtavan aina myös psyykkisiin vaikutuksiin. Jos tämä ymmärrettäisiin, hoitomenetelmiä olisi pakko muuttaa, sillä tajuttaisiin ettei fyysisiä haittavaikutuksia aiheuttava hoito paranna vaan jatkaa kierrettä.

Tuon oman lusikkani tähänkin soppaan  Olen samoilla linjoilla cf:n kanssa, joitain asioita haluan kuitenkin pehmentää. Nykyään, onneksi, tietyt psyykenlääkkeet ovat huomattavasti hellävaraisempia kuin isovanhempansa. Haittavaikutusten määrä on saatu pienenemään, joskaan ei kokonaan. Tiettyjen lääkkeiden yhteydessä on erittäin tarkka seuranta, ja komplikaatioiden ilmetessä lääkitys puretaan ja mietitään seuraavaksi paras vaihtoehto. Somatiikan puolella on sama asia, esim. Marevan-hoidossa.
Psykiatria alana tarjoaa asiantuntemustaan mielen hoidosta. Hoidon aikana painopiste on silloin se. Erilaisia tutkimuksia ja hoitoa tietenkin on tarjolla jos tilanne sitä vaatii. Onneksi ala ymmärtää koko ajan paremmin sen, että ihminen on psykologinen, fyysinen, sosiaalinen sekä henkinen KOKONAISUUS!! Kokonaisvaltainen hoito, sen saatavuus ja ammattitaito lisääntyy koko ajan, ja ainakin erikoissairaanhoitotasolla erilaisia konkreettisia hoitomuotoja ON JO käytössä! Tällaisen muutoksen inspiroimana olen ylpeä osa hoitoketjua omassa työssäni 

Kiitos kommenteistanne <3

Olo on parempi nyt. Ymmärrän mitä oon tehnyt "väärin".. Tähän kaikkeen liittyy muutaman kuukauden kestänyt elämän tavan muutos. Oon ollut tän syksyn menossa suunnilleen 24/7 ja elämäni on hullusti sosiaalisempaa kuin vaikkapa keväällä. On vaikea sopeutua erilaiseen elämäntapaan kun on tottunut siihen, että on paljon aikaa olla yksin ja keskittyä kiinnostaviin asioihin sen sijaan, että viettää sen ajan ihmisten ympäröimänä. Ehkä en enää osaa olla yksin? Siihenkin tulee totuttautua uudelleen mikäli haluan edistyä omissa jutuissani.

Elämä on vähän mullillaan, on paljon tekemistä ja menoja, jotka kyllä miellyttävät mua ja varmaan en kokisi stressiä juurikaan, jos elämä olisi vain kiireistä. Mutta kun siihen päälle lisätään stressi opinnäytetyöstä, uudesta ihmissuhteesta ja läheisestä ihmisestä, jonka elämäntilanne on hankala ja josta joudun kantamaan huolta, niin paketti on valmis.

Oon käynyt lääkärissä ja hän ei osannut kertoa mistä oireeni johtuvat. Oon pitkin syksyä kärsinyt nielutulehduksesta, jonka syytä ei tiedetä ja viime viikolla todella pelkäsin että mulla on jotain vakavaa ja että pahimmillaan oon tartuttanut kaikki läheiseni. Oon käynyt verikokeissa useampaan kertaan ja millään kerralla niistä ei näkynyt mitään, edes tulehdusarvot eivät olleet koholla. Pulssin kohoaminen taas todennäköisesti johtui stressin aiheuttamasta ns. henkisestä ylikunnosta, joka mulla on ollut aiemminkin ihan lääkärin toteamana ja saikullakin sen takia muutama vuosi takaperin olin viikon verran. Eniten pelkään, että todella alan ajattelemaan itseni sairaaksi, koska se johtaa perusteettomaan paniikkiin ja siihen, että kehoni voi ihan oikeasti sairastua siksi, että mieleni on maassa ja en jaksa pitää itsestäni huolta. Tiedän erään ystävän, jolla oli monta vuotta perusteeton pelko hiv:stä ja en halua päätyä samanlaiseen tilaan.

Eilen sain tilaisuuden selvitellä ajatuksiani, kaikkia niitä solmuja, joita mulla ei ole ollut aikaa miettiä "normaalissa arjessani". Keskustelin mulle läheisten ihmisten kanssa ja ymmärsin, mikä mun elämässä mättää ja miksi koen oloni ahdistuneeksi. Uudenlainen elämäntapa omalta osaltaan aiheutti sen, että aloin unohtamaan että millainen ihminen olen.. millaisista asioista oon kiinnostunut ja millaisista asioista tykkään keskustella. Paljon aikaa kun oon viime aikoina viettänyt sellaisten ihmisten seurassa, jotka ei aivan ole "samalla aaltopituudella", vaikka mukavia ovatkin. Ei ole ollut tilaisuutta puhua siis mulle tärkeistä aiheista ja jakaa ajatuksia niistä vaan oon ajautunut sellaiseen "sosiaaliseen pinnallisuuteen" ja pitänyt rooleja yllä. Mutta eivät ne roolit ole minä. Niiden avulla on ehkä helpompi selviytyä päivittäisistä menoista mutta jossain vaiheessa iskee ahdistus.

Tiedän, mitä haluan tehdä ja millaista haluaisin elämäni olevan. Nyt on vaan aika löytää keskitie kaiken sosiaalisuuden ja omien kiinnostuksen kohteiden välillä eikä ajelehtia ääripäästä toiseen. On aika soveltaa ajatukset käytäntöön.. muuttaa omasta elämästäni sellaisen, mitä sen haluan olevan.

Tästäkin kokemuksesta opin taas hirveästi ja teidän kommentit oli tosi hyviä ja ihania. En usko että mua vaivaa mikään vakava, käyn nyt vielä varmuudeksi yksissä testeissä ja jos se nielutulehdus palaa niin vaadin että sen syy selvitetään perusteellisesti. Hämmentää kyllä ajatus siitä, miten todella fyysinen vaikuttaa psyykkiseen ja toisinpäin. Pitää oppia tuntemaan itsensä ja rajansa, ehkä en sitten ole kaikista stressinsietokykyisempiä ihmisiä vaikka niin oon kuvitellut. Pitää ottaa kiinni elämästään, olla sen hallitsija. Minä päätän, ei muut.

Guaaarwa, Tampereella on ollut kuluvana syksynä paljon nielutulehdusta liikkeellä. Viruksen aiheuttamaa tyyppiä, eli siihen ei tehoa antibioottilääkitys; on vain kärvisteltävä taudin kanssa. Ilmeisesti virus on vielä voimakkaanlainen, koska allekirjoittanutkin sai elämänsä ensimmäisen nielutulehduksen. Se, että tauti Sinulla uusii, kielinee kuitenkin siitä, että vastustuskykysi on jostakin syystä alentunut. Siihen voi olla toki monia syitä, kuten vaikkapa stressi tai runsas tupakointi, mutta ei Sinun, ystävä hyvä, kannata murehtia siitä, että sairastaisit jotakin tappavaa tautia - puhumattakaan, että tartuttaisit kaikki muut. Mielestäni nuorena kannattaa ottaa kaikki irti sosiaalisesta elämästä - mikä kohdallasi taitaa tarkoittaa vanhaa kunnon opiskelijaelämää -, vaikka keho välillä ilmoittaisikin, että nyt olisi syytä vähän rauhoittua. Kyllä Sinun elimistösi sen kestää.

niin ja elän tyyliin pelkillä vitamiineilla tän stressin takia kun en oo pystynyt syömään kunnolla kuukausiin

Ja koskaan ei voi olla varma. Entä jos minä olenkin juuri se ihminen, jolle iskee se vakava sairaus?

Niinpä. Tulee mieleen, mitä Olivia Newton-John sanoi ajatelleensa sairastuttuaan aikoinaan syöpään. Hän ei ajatellut "miksi juuri minä?", vaan "miksi EN minä?".

Samalla tupsahtaa mieleen myös lääkäreiden melko tyypillinen suhtautuminen. Vaivan kuin vaivan yhteydessä uskotaan, että kyse on luultavasti jostain ihan tavallisesta ja se saadaan hoidetuksi todennäköisimmin auttavalla lääkkeellä. Jos se ei auta, turvaudutaan toiseksi todennäköisimpään.

Itselläni on puhjennut vaivoja, jotka ovat minunlaisellani ihmisellä harvinaisia, joten tapaan ajatella että yhtä todennäköisesti poden jotain poikkeuksellista vaivaa kuin tuiki tavallista. Nytkin on koko ajan vähän oireita, mutta porskutan menemään ja elämä suorastaan maittaa. Saa nähdä.