Tämä kirjoitelma saattaa nyt näyttää vähän "en ole katkera, mutta kuitenkin" -osastolta, antakee armoa. Minusta ei silti tunnu katkeralta tätä kirjoittaessani, vaan lähinnä jotenkin hölmistyneeltä, siinä on tietty ero.
Aihe tuli (aika monetta kertaa) mieleeni Hipit.fi:n etusivun äänestyksestä: "Meditoitko?" Siis kuinka usein jne. Kysymys näyttää yhtä yksinkertaiselta kuin "kuunteletko musiikkia", "syötkö mansikoita" tai "otatko nokoset". Vastasin luonnollisesti, etten koskaan, koska en edes tiedä mitä meditaatiolla tarkoitetaan silloin, kun siitä puhutaan näin yksinkertaisesti. Voi olla, että on olemassa jokin yleispätevä meditaatiotekniikka, jonka lukuisat ihmiset voivat osata samalla tavoin; itselleni tämä kaikki on arvoituksellista, sillä vaikka olen ollut kiinnostunut meditaatiosta jo 1990-luvulta lähtien, minulla ei vieläkään ole käsitystä miten se "tehdään".
Kuitenkin tiedän olevani silloin tällöin meditatiivisessa tilassa. Joskus liikkuessani luonnossa, joskus harvoin kuunnellessani musiikkia. Olen myös luova ihminen, enkä usko tietyntyyppisen luomisen olevan edes mahdollista ilman hetkellistä, meditaation kaltaista tilaa (ainakaan minulle). En tiedä siihen tilaan pääsemiseksi mitään oikeaa niksiä, se vain joskus tulee, kun satun syventymään ja vajoamaan johonkin kokonaisvaltaiseen "juttuun". Tarkoituksellisesti meditoinnille pyhitetty hetki ei johda mieltäni yhtään mihinkään, paitsi ajatteluun.
Entistä hämmentävämpää on minulle se, että jos yritän kysyä säännöllisesti meditoivilta ihmisiltä, miten he sen "tekevät" ja mitä silloin tapahtuu, he eivät osaa selittää – ainakaan niin että ymmärtäisin. Kenties saan kuulla muutaman hörhökäsitteen, jotka eivät sano minulle mitään, sillä vaikka kyse olisikin minussa monta kertaa tapahtuneista ilmiöistä, en osaa yhdistää niitä näihin koska itse käsitteellistän saman asian eri tietä (jos ylipäänsä käsitteellistän ollenkaan). Viime kädessä minulle tulee vaikutelma, että mitään selkeää ja yksinkertaista meditaatiotekniikkaa ei ole olemassa ja ihmiset vain jostain syystä osaavat syventyä irtautumiseen asti sellaisissa olosuhteissa, joissa itse vain
kirjaimellisesti mietiskelen.
Kokonaan toinen juttu on se, miten meditaatiota edes kannattaa harjoittaa sillä tietoisuuden ja tajunnan tasolla, jolla elän. Timothy Learyn 1960-luvulla muotoilema oppi tietoisuuden seitsemästä tasosta, jota olen mielessäni kehittänyt "pidemmälle", liittää syvällisen meditaation kolmanneksi ylimpään tasoon, kun taas itse pyrin lähinnä irtautumaan viidennestä (siis kolmanneksi alimmasta, aktiivisen arkielämän tasosta) päästäkseni pysyvästi neljännelle tasolle (jolla aivot ja aistit alkavat ohjata tajuntaa suoraan ilman "opitun mielen" väistämätöntä vaikutusta). Kun en kerta kaikkiaan kässää, mistä siinä perushippien harjoittamassa niin simppelissä ja yksinkertaisessa meditaatiossa on edes kymysys, jotenkin ajattelen että insh'allah, se on varmaan sitten itselleni tässä vaiheessa tarpeetonta, jokin amerikkalaistunut metodi tyynnyttää mielensä keskellä hullunmyllyä.
