Vähän lisäkysymyksiä 
Just kun ekaksi jo mainistisin siitä että jos tuntemattomat sanoo jotain niin ihan sama, jos puolitutu sanoo jotain, niin so what, mutta... mites jos perheenjäsen sanoo jotain?
Itselläni on siis vähän sellainen tilanne, että olen monilta osin melko pettymys isälleni. Isäni unelma lapsi olisi urheilullinen, lukisi itsensä lääkiriksi, ei meikkaisi, ei värjäisi hiuksia ja pukeutuisi värikkäisiin vaatteisiin. NOH! Mitä minä taas olen niin kaikkea tuon vastakohtaa 
ketkä nyt jo mun kuvankin tuolla "oma kuva" puolella nähneet niin saatte varmaan käsitystä. Inhottavaa on siis, että saan isälläni ollessa kuulla AINA jotain marinaa itsestäni, kuten: "mitkä noi hiukset on, ootko harmaantunu" "kamalaa, tollaset aniliinin punaset" "onko pakko värjää" "miks et vois käyttää värikkäitä vaatteita kun ne pukee sua niin hyvin" "urheiletko sä?? aina vaan syötte karkkii" (tähän edelliseen tiedoksi se vielä että olen normaalipainoinen ja yhdessäkib vaiheessa minulla oli 7 treenit viikossa) "näytät ihan tuonelantien viitalta" ... JA MITÄ VIELÄ!! On todella raskasta kuunnella jatkuvasti tuollaista. Toki hän minua rakastaa mutta kaikki sanat ja teot äänensävyineen musituttaa kyllä aina miten suuri pettymys olen monelta osaa.... -.-
Löytyykös tällaisia kokemuksia ja miten olette toimineet moisissa? :=)
Tuosta tulikin mieleen oma isäni.. Hänkin nälvi ulkonäköäni ja vaatteitani AINA kun asuin vielä kotona.. Kaiken lisäksi minulla oli aivan tajuttoman kova kuri ja selvät säännöt mitä sain tehdä mitä en ja missä sain olla ja kenen kanssa ja jos näistä poikettiin niin sitten kyllä sai isän kädestä. Kaiken lisäksi en edes tiennyt nuorempana mitä vanhempani odottivat minulta, välillä tuntui etteivät yhtikäs mitään mutta silti tuntui että mitä tahansa tein niin se ei kelpaa tai on väärin. Olin kyllä todella hukassa ja epävarma ja tavallaan kannan näitä tunteita edelleen mukanani ja mietin mitä olisin voinut tehdä toisin.
Onneksi kun peruskoulu loppui niin tuli lähtö kotoa välittömästi.. Tunnen itseni nykyään surulliseksi kun ajattelen suhdetta vanhempiini.. En koskaan saanut kannustusta mihinkään vaikka olin hyvä kuvataiteissa ja urheilussa niin ei.. Haukkuja senkin edestä. Välimme ovat nykyään aika pinnalliset, tuleehan sitä porukoilla käytyä mutta en kyllä tunne heitä omaksi perheekseni. Myös lapsuuteni vietin suurimmaksi osaksi mummon luona kuten myös vanhempana kaikki viikonloput ja lomat.. Ja rakkaan mummin luona tulee käytyä säännöllisesti, vanhemmat asuvat siinä aika liki mutta välillä ei vaan jaksa käydä vaikka mummolassa kävisikin.
Otan todella kipeästi itseeni kaikki toisilta tulevat negatiiviset sanomiset ja kannan niitä mukanani kuin repullista kiviä.. Toivon löytäväni tavan heittää tuon kaiken painolastin aina vanhemmista ja koulukiusaamisista jonnekin jorpakkoon että pystyisi jotenkin aloittamaan puhtaalta pöydältä. En myöskään osaa oikein vastaanottaa positiivistakaan palautetta vaan häkellyn ja menen ihan seis jos jostain ropisee kehuja..
Kun rakkaani soi minulle kauniita sanoja ensimmäistä kertaa niin aloin ihan oikeasti itkeä.
