Ihminen joka osoittaa puuta ja sanoo toiselle ihmiselle (esim. lapselle) ensimmäisen kerran "puu", eikö siinä luoda yhteistä todellisuutta kielen kautta? Ja se tapahtuu paljon hienovaraisemminkin kuin sanallisesti. Itse käsitän todellisuuden juuri ihmisten välisenä yhteisenä jaettuna kokemuksena ja harhan yksilön omana yksityisenä mielikuvituksena, unena. Todellisuus on siis sosiaalista.
Perimmäinen totuus on itselleni yhtä kuin rehellisyys sanoissa ja kielenkäytössä. Se on jatkuvasti elävää ja läsnäolevaa. Jos sanon vaikka esimerkiksi syöneeni päivälliseksi hampurilaisen, vaikka söin oikeasti pizzan, on kyseessä valhe joka vääristää omaa käsitystäni todellisuudesta. Toiselle ihmiselle se väite (vaikka onkin virheellinen) on tosi, mutta minulle joka tiedän sen valheeksi, se on askel kohti suurempaa harhaisuutta ja muiden harhaanjohtamista. Eli se on todellisuuden tavoittamista, että puhuu totta, tarkoittaa totta ja tulee täysin ymmärretyksi.
Shatapatha Brahmanassa (sivunumeroa tai paikkaa en tiedä) on kohta jossa puhutaan perinnöstä, sanasta: totuudesta ja valheesta. Alussa totuus ja valhe olivat yhtä, mutta jumalat hylkäsivät valheen ja hyväksyivät totuuden ainoastaan. Demonit taas hylkäsivät totuuden ja hyväksyivät valheen. Ja totuus meni jumalten luo ja valhe demonien luo, jolloin jumalat puhuivat täyttä totuutta ja demonit täyttä valhetta. Koska jumalat puhuivat vain totuutta, he tulivat heikommiksi ja köyhemmiksi, siksi kuka tahansa puhuu aina vain totuutta tulee hän aina heikommaksi ja köyhemmäksi. Mutta lopussa hän kestää ja lopussa myös jumalat kestivät. Ja demonit, jotka puhuivat vain valhetta, kasvoivat ja menestyivät; siksi, kuka tahansa puhuu vain valhetta kasvaa ja menestyy. Mutta lopussa hän ei kestä, ja niin demonitkaan eivät voineet kestää.