Oivalluksia - 7

Alan vihdoin oivaltaa että mitä mun "kuuluu" tehdä elämässä ja miten

Ensinnäkin, mun tehtävänäni on kirjoittaa. Romaaneja, runoja ja kaikkea olennaista. Mulla on siihen jonkinlainen lahja ja olisi syntiä jättää se käyttämättä. En tiedä tulenko koskaan saamaan mitään rahaa siitä, mutta hällä väliä!

Toiseksi, tulee kehittyä henkisesti ihmisenä. Oon alkanut ymmärtää että asia on kuten Gurdjieff sen päätteli; normaalilla tiedostamisen tasolla ihminen on pelkkä mekaaninen kone, joka on tuomittu toistamaan samoja virheita ja epäonnistumaan. Vain henkisillä harjoitteilla ja uskolla voi päästä yli tuosta ja saavuttaa oikean vapauden.

Kolmanneksi, pitää olla sinnikäs eikä luovuttaa. Maailma antaa joskus aika moisen määrän sontaa niskaan ja se on hyväksyttävä. Koskaan ei saa kuitenkaan luovuttaa. Ei vaikka olisi kuinka epätoivoinen tahansa. Joskus tuntuu siltä että koko maailma on itseä vastaan ja mikään ei onnistu. Mutta sen ei pidä antaa nujertaa itseä.

Ja omaan tieheni ei taida kuulua maallisen omaisuuden kasvattaminen, vaan aiemminkin pyrkiminen elämään mahdollisimman vähällä. Enkä halua tukea kulutusyhteiskuntaa shoppailemalla. Se mitä vähemmällä pärjään, sitä parempi.

Olen oivaltanut, että kaikki se mitä pidetään itsestäänselvyytenä, normaalina, totuutena, vastauksena, ei ole aina sitä ollut. On ollut aika, jolloin maata on pidetty litteänä, ja se on ollut valtaosalle tyydyttävä totuus. Kun atomia on pidetty jakamattomana aineen osana, se on sitä todellakin valtaosalle ollut. Ja niin edelleen. Kaikki liittyen fysiikkaan, ihmisten käyttäytymiseen, henkiseen maailmaan.

Se, että jotain pidetään totuutena, ei tarkoita että se aina tulee olemaan hyväksytty, tyydyttävä totuus. Se että asiaan tulee muutos, vaatii sen, että joku lähtee oikeasti ajattelemaan, näkemään sen asian täydellisesti uudesta näkökulmasta.

Noh, kuulostaa jotenkin päivänselvältä. Jollain tasolla kuitenkin olen nyt todella oivaltanut, että sitä uutta näkökulmaa ei todellakaan ole olemassa... ennen kuin se on nähty sen kuuluisan Jonkun toimesta.

Tämä siksi, koska minun kysymykseni koskevat maailmankaikkeutta, sen rajoja/rajattomuutta, minuutta jne... Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Voidaan tietää, että jokin tapahtuma aiheuttaa tietyn seurauksen, koska se toistettaessa niin ilmenee, mutta mitä syvemmältä kaivetaan ja kysellään "miksi?"... Mitä jää? Kysymyksiä, joihin vastataan: "Emme saa koskaan tietää." Ovatko sellaiset asiat, jotka tänä päivänä ovat itsestäänselviä, saaneet juurikin tuon vastauksen joskus kauan sitten? Kunnes Joku ylitti sen kaiken uudenlaisella, omalla ajatusmaailmallaan? Uskon, että on vastauksia, joita kukaan ei ole vielä ehdottanut. Ne näkemykset ovat jossain ihmeelliseltä tuntuvassa ulottuvuudessa, näin sen ainakin tällä hetkellä näen mielessäni. Voisiko tietoisuus, ymmärrys, jatkaa laajenemista, tavoittaa näitä uusia tasoja? Eikö niin ole tähän asti tapahtunut? Miltä näyttää se ihmisen aistima maailma, joka on tavoittanut näitä uusia tasoja, selittänyt maailmaa askeleen enemmän? En malta odottaa.

Jep. Aiemmin tuntui epätoivoiselta yrittää nähdä vastauksia kysymyksiin, joita itselleni esitin. Koska yksi vastausvaihtoehto herättää kymmenen uutta kysymystä. Tuntuu, että on huomioitava niin paljon asioita vain selvittääkseen yhtä asiaa... ja loppujen lopuksi ei ole vain yhtä asiaa, jota voisi tutkia irrallisena muusta.

Nykyään luotan enemmän (itseeni, universumiin, en tiedä mikä kohde sillä luottamuksella loppujen lopuksi edes on, se vain on), ja se tuntuu hyvältä. Olen innoissani, koska jollain tapaa kysymykset eivät ole enää ahdistava haaste elämässäni, vaan nautin niiden pohdiskelusta. Ja luotan, että se on tieni uusiin ja taas uusiin oivalluksiin. Ja pyrin ymmärtämään kuinka uskomattoman laajasti silloin pitäisi kyetä käsittelemään...olemassaoloa.

Jollain tapaa oon oivaltanut (sanallisesti ainakin), että kaikki vastakkainasettelu on harhaa. Esim. miten hipit vs. "normaalit" ikeassa kävijät, ei tarkota mitään. Kaikki on ihan samaa olemassaolon pyristelyä, jotkut vaan on tietosempia siitä ku toiset. Nykyään ku kattoo ihmisiä silmiin niin saa kauheet sävärit ku se tuntuu niin hyvältä, tai pelottavalta mutta menee niiin syvälle, jos se kanssaihminen ei oo kiireinen. Yleensä moni on kiireinen ja tosi intensiivinen, eikä kato silmiin. Huuu, rakkaus, hiii.

Sit mussa on herännyt sellanen ajatus, että miten syvällä naiseudessa on kärsimys. Sellanen tiedostamaton "huonommuus" tai "toiseus". Tai ainakin tunnen itsessäni näin, monella on toisin tietenkin. En tarkota, että tää kärsimys olisi jonkun aiheuttama, että pitäisi syyllistää jotain, vaan, että se on muotoutunut ja tulee ilmi siinä miten naiset suhtautuu toisiinsa ja itseensä (tai miehiin). Joo, puhun ihan höpönlöpön, kukaan ei varmaan tajua. Mieletön "sukupuoli", jossa on sikana rakkautta ja vaikka sitä healing-kykyä, mikä on unohtunut satojen tai tuhansien vuosien aikana jonnekin ihmiskunnan ö-mappiin. Oon kai harrastanut liikaa kaikkea epämääräistä, mutta samalla tavalla kuin auringon puute, niin tää tuntuu kropassa (tai jossain, sydämessä tms. liibalaaba).

Katottiin eilen se Spy leffa, jossa on pääroolissa nainen agenttina ja muutenkin paljon uutta näkökulmaa leffamielessä. Mietin, että Hollywood pelastaisi itsensä, jos ne alkaisi tuottaa enemmän sellaisia uuden näkökulman tuotoksia. Ku nyt Amerikan elokuvat on niin loppuun asti tuutattuja, että uudistuminen vois tapahtua sitä kautta. Tekisivät normin tämmösestä. Ei mitään "girlpower" viritelmiä, vaan ihan normaaleissa raameissa. Niinku Bridesmaids.

Mun mielestä kärsimys ei ole syvällä vain naisissa, vaan myös miehissä. Itse asiassa kaikissa ihmisissä. Jokainen pakotetaan kasvamaan jonkinlaiseksi ja sukupuoleen liittyen on valtava määrä erilaisia vaatimuksia. Naisilla vaaditut asiat on vain erilaisia kuin miehillä.

Etenkin nykyään vaikuttaa "miehen malli" olevan jotain todella yksiulotteista ja monessa mielessä ihan p*skaa. Itse uskon että nykyään erilaisuutta suvaitaan miesten suhteen todella huonosti. Tai oikeastaan pojilla on kaksi vaihtoehtoa; joko olet äärimaskuliininen ÄIJÄ tai sitten naisellinen homo. Kulttuurimme ei vaikuta tällä hetkellä oikein tuntevan mitään muuta tapaa olla mies. Ja surkeaa on se että heteromiehille tarjotut mallit ovat machoilua ja luolamiestyyppistä idiotismia. Kulttuurista on kadonnut lähes täysin älykkään miehen malli.

Miesten tilanne on omasta mielestäni todella surkea ja arveluttaa todella paljon että mitä nykyään kasvavista, älypuhelimista kovaa pornoa katselevista pojista oikein kasvaa. Heille usein se ainoa "isähahmo" löytyy tv:n väkivaltaisten toimintasankarien ja pornon miesnäyttelijöiden keskuudesta.

Mutta eipä tosin naisillakaan ole asiat kovin hyvin. Mediassa jo pikkutyttöjäkin seksualisoidaan rankasti ja esiinellistäminen on yleistä. Naisen tehtävänä on kulttuurissa etenkin näyttäytyä seksuaalisesti haluttavana objektina.

Tässä videossa on paljon juttua joka on herättänyt oivalluksia. Tosin todella kipeitä ja ahdistavia sellaisia:

https://www.youtube.com/watch?v=_YpHNImNsx8

Ns. perusmiehet on neutraaleja siksi, että jos ne ei taistele vallasta aka. pildestä, on niiden aivotoiminta melkoista viivaa. Ainoastaan kilpailu ja pullistelu (aka. pilde) herättää ne eloon.

Mut ei siinä ole mitään pahaa. Se on helppoa elämää. Ku tyytyväisyys on kiinni kaljasta, pihvistä ja pillusta. Kadehdin.

Suurin osa ihmisistä myös ajelehtii. Ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Tai koittaa pärjätä ja selviytyä. Mä oon tullut siihen tulokseen, että se on se, mihin tavallisen ihmisen kapasiteetti riittää arjessa. Enkä mä väitä, että olisin nero, en ole. Hiukan keskimääräistä fiksumpi, mutta en niin, että kaikki olisi mulle tosi helppoa. Joudun välillä pohtimaan vuosiakin asioita, ennen ku hiffaan ne. Mut se mikä kai erottaa mut isosta massasta, on just se, että pohdin ja reagoin pohtimaani. En vain ajelehdi.