Mulla on jotenkin kaksijakoinen suhde väkivaltaviihteeseen; tietyssä määrin se on ihan jees, vaikka Vares elokuvat. Mutta sit katoin jonkun ruotsalaisen tv-sarjan osan, jossa ihmistä kidutettiin ja se jäi kummittelemaan, se sätkiminen ja ja semmonen.. Semmonen (näyteltykin) kärsimys oksettaa, samoin eläimiin kohdistuva elokuvaväkivalta.. Mut jossain jännäreissä tietty väkivalta jotenkin kuuluu juonen käänteisiin ja kun on koko ajan se tunne, että se on näyteltyä. Ja sit jos kaksi suht tasaväkistä tappelee elokuvassa se on aika ok, mut sit jos tulee olo, että avuttomalle tehdään pahaa, niin se ei tunnu kivalta edes elokuvassa. Semmonen tappelu ja mättö, mut liian yksityiskohtiin menevät jutut tuntuu pahalle.
In real life, saattaa alkaa liki itkettää joku hyönteinenkin, joka on loukkaantunut, ryömii ja ei pääse lentoon tai eteenpäin.
Ja semmonen tietty sentimentaalisuus mussa on, koen toisten kärsimyksen vahvasti... Vaikka jonkun yksinäisyys tai surullinen olemus tuntuu pahalla. Kun miettii koulukiusaamista ja muuta.. Jostain ihmisestä saatan aatella, että onko sillä kaikki hyvin... Mutta koko maailmaa ei voi pelastaa.
