Kuinka ollakaan, juuri sinä synkkänä ja myrskyisenä yönä päätti Taavi murtautua eläintarhaan. Hän ei oikein tiennyt miksi. "Haen hieman jännitystä" hän mietti, samalla harppoen nopein askelin kohti Bengalin tiikerin häkkiä. Kauniit puut taipuivat sykähdyttävään tanssiin, kun Taavetin varjon mustaksi maalaama maa kirkui kauhusta tulevaa peläten.
Tästä mietteliääksi paneutunut Taavi makasi sängyllään ja kävi mielessään läpi eri vaihtoehtoja. Kello oli jo 1:23 aamulla ja uni ei tullut. Tuuli ulvoi ja sade ropisi kerrostalon ikkunaan. Taavi ei osannut ennustaa, mitä tulisi käymään, kun tälle päälle oli tullut. Hänen oli ollut poistuttava vikkelästi eläintarhasta, koska vartijan kopea kotkansilmä oli havainnut liikettä tiikerin häkin luona, se sapetti Taavia. Hän tiesi että nyt ei auttaisi kamomillat, toimintaa, sitä hän nyt juuri tarvitsi, joten oli otettava käyttöön uudet keinot. Ensiksi piti löytää hiljaisuuden rytmi. Puettuaan hiljaisuuden ylleen Taavi tunsi kaiken elävän sykkeen myrskyisessä maisemassa. Taavi lähestyi öistä vartijaa, hiljaa kuin kuiske, pimeän verhossa. Taavi seurasi vartijan liikehdintää ja sukelsi vartijan todellisuuteen. Sieltä hän huomasi ilokseen löytävänsä inhimillisyyden, joka kirkkaanpunaisen meritähden lailla, hohti himmeää, mutta ah niin kaunista valoa. Taavi tunsi Liisuvartijan, os. Leppävuori, sydämen sykkeen, se nakutti tasaisesti kuin hermostunut oppilas takarivin pulpettiin.
