Olen ollut masentunut varmaankin aika pienestä lapsesta asti. Tunsin jo nuorelta iältä, etten ole kuten muut, että olen kömpelömpi ja paljon hitaampi kaikessa arkiaskareessa kuin muut ikäiseni. Aina alisuoriutuja ja ikäisiäni isompi ja lihavampi. Tunsin itseni norsuksi, tai virtahevoksi suuren kokoni takia. Kuitenkin jo siinä 12-vuotiaana alkoivat pojat mennä pituuskasvussa ohitseni ja yläasteella olinkin yht'äkkiä likuntatunnilla pituusjonossa lyhin! Silti virtahepotunne jatkui varmaan lukioikään asti.
Murrosiässä minulla oli usein tunne, että tulen hulluksi minä päivänä hyvänsä. Pääni tuntui olevain aivan liian täynnä asiaa ja ajatuksia ja musiikki jäi päähäni aivan liian helposti pyörimään. Sitä tunnetta voisi kuvata, että pääni oli kuin kuhiseva ja pörisevä ampiaispesä.. Ajatukset kuin ne taukoamatta pörräävät, lukemattomat ampiaiset. Yksi pahimmista hetkistä tässä kuhinassa oli se kerta, kun yritin 16-vuotiaana tehdä matikan läksyjä. Tunsin kovaa tarvetta höpöttää äidille, vaikka tiesin että minulla on niin paljon asiaa, ettei äiti jaksa millään kaikkea kuunnella. Pakotin siis itseni läksyjen tekoon, mutta sillä hetkellä se oli virhe ja se pään levottomuus meni niin pahaksi että iski joku pakokauhu. Halusin juosta sitä ylikierroksille mennyttä päätäni pakoon, muttei se olisi auttanut. Mietin sängyllä lepäämistä, mutta se olisi pahentanut sitä.. Enää ei äidille höpötyskään olisi helpottanut. Lopulta päätin mennä lähimetsikköön mustikoita keräämään. Se rauhallinen oleilu tuulen suhinassa ja mustikoihin keskittyminen kevyesti sai olon helpottamaan. Pelkäsin silloin todella että joku romahdus tulisi. Sen jälkeen osasin hillitä olojani niin ettei niin pahasti enää käynyt, vaikka pääni ampiaispesä yhä olikin.
Teini-iän vietin kadulla.. alkoholikokeiluja ja tupakkaa, vanhempien huolestuttamista katoamistempuilla. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja väliinputoajaksi. Vain minä itse näin sisäiset tuskani, muiden mielestä olin kai lähinnä fiksu ja kiltti. 18-vuotiaana aloin seurustella, suhde oli hyvin riitaisa ja traumatisoiva. Silloinkin tunsin että päivänä minä hyvänsä tulen hulluksi ja minut kärrätään hoitoon. No järjellisyyden rajamailla silti pysyin.
Masennuslääkkeisiin en ole koskaan luottanut. Jostain syystä jo silloin ihan nuorena tajusin, että en minä ole SAIRASTUNUT masennukseen, vaan elämäni on pielessä ja se elämä minun pitää korjata! Outoa nyt ajatellen, mistä sen tiesin, kun muuten olin niin nuori ja tiesin elämästä niin vähän? Jokin vaisto se oli. Kävin satunnaisesti muutaman kerran eri psykologeilla, mutta siellä ei selvinnyt juuri mitään. Erottuani myrskysuhteestani sain sentään muutamia hyviä "rakennuspalikoita" silloiselta psykologilta, hän neuvoi, miten pääsisin eroon ylikiltteydestä ja piilovihaisuudestani.. miten opin pitämään puoleni..
Lähempänä 30 ikävuotta aloin käsittää, mitä ad/hd tarkoittaa ja se muutti elämäni. Sen oireiston tukiminen osoitti minulle, että kaikki elämäni kömpelyys ja hitaus ei ollutkaan omaa kuvitelmaani, vaan oikeasti olemassa olevia vaikeuksia, joita on muillakin ja joku viisas on osannut laatia niistä oirelistan! Oli hämmentävää löytää siitä listasta elämäni ehkä 50 vaikeutta! Kaikki se aamuheräämisten vaikeus, käsien kömpelyys, pukemisen vaikeus ja hitaus, jumittuminen ja haaveilu +liikunnan puute, ampiaispesä päässäni jne jne..
En yhäkään väitä yksiselitteisesti, että ad/hd olisi jokin vika, tai syndrooma, mutta silti tuon asian havaitseminen toi suunnattoman helpotuksen elämääni. Toisaalta se on vika ja syndrooma.. toisaalta kuitenkin nyky-yhteiskunta tekee siitä vian ja syndrooman pakottamalla ihmisiä liian samanlaiseen muottiin.. Ja toisaalta tiedän jo, että ad/hd-tyyliset ihmiset ovat vain hyviä eri jutuissa, kuin muut. Itse olen maailman surkein arkirutiineissa ja niissä itsestäänselvissä asioissa, jotka pitäisi olla lapsellisen helppoja suorittaa päivästä toiseen. Sen sijaan olen hyvä monenlaisissa nörtähtävissä tutkimusasioissa ja luen ja imen itseeni valtavat määrät tietoa esim. psykologiasta, historiasta, filosofiasta ja kaikenlaisesta maailmanmenosta nykyään ja menneinä vuosina.
Minulle diagnosoitiin pitkäaikaismasennus jo vähän ennen add-diagnoosia. Itse sanoisin että masennukseni katosi heti, kun lakkasin yrittämästä asioita, joissa olen aina epäonnistunut (Esim. se säännöllinen päivätyö ja arkirutiinit) ja aloin keskittyä vahvuuksiini. Kävin vuoden terapiassa selvimässä lapsuudesta ja nuoruudesta saamani painolastit. En mielestäni tarvinnut siihen tueksi mielialalääkkeitä. En pelännyt ottaa puheeksi niitä vaikeita asioita. Ne ovat vaikeita ja kipeitä kyllä, mutten ole koskaan pelännyt niistä puhumista. Puhuessani en pääse niiden kammottavien tunteiden tasolle, joten en pelkää. Traumamuistuttajat kylläkin voivat palauttaa ne kamalat tunteet. Traumamuistuttajana toimi esim. eilen miesystäväni ja kylässä oleva miestuttavamme.. Tilanne toi mieleeni aiemman suhteeni, jossa mies ja kaverinsa ryyppäsivät aina kotonamme ja aiheuttivat ongelmia, sekä halveksuivat minua. Eilen silti osasin palauttaa mieleeni, että nyt ei ole syytä huoleen.. täällä ei kukaan ryyppää, eikä kukaan halveksu minua, joten voin olla huoletta ja ottaa osaa heidän illanviettoonsa.
