Halauksia kaikilla! Vaikka tää nyt ei ehkä hirveesti lohduta,mutta yrittäkää muistaa,että aina se aurinkoki välillä paistaa
Kerronpas nyt sitten oman tarinani: Omat pääaongelmat alko ku olin sen 12v niin,että yhesti tein jotaki,oisko ollu läksyjä,ja sitten en osannu ja en pystyny yhen äkin keskittymään siihen ja niimpä aattelin,että nyt jos et keskity,niin viillän itteeni. Ja no,en pystyny keskittymään,joten viilsin itseäni. Ja sen jälkeen taas pystyin keskittymään. Kaikki varmaan arvaa,että lopputuloksen takia homma jatkui,koska se auttoi keskittymään ja rauhottumaan.
Vuosi meni suurinpiirtein noin,vähän paheni vain,ja sitten muutin isäni luo norjaan,jossa kaikki masentuneisuudet jäi taakse,koska siellä kyllä oli niin hyvä olla ja kaikki hyväksy ja oli samaa perhettä. Oli toki aikoja,jotka eivät olleet niin helppoja.
Sitten,vuosi-pari eteenpäin,ongelmat alkoivat taas. Ensin tuli syömishäiriö ja lopetin syömisen kokonaan,elin oikeasti vain nesteellä. (Okei,pari ruokalusikkaa söin ruokaa,kun isä pakotti) Parissa kuukauessa laihuin jonkun 10kg,ja tottakai kaikki huomas sen (normaalikokonen olin silloin) ja alko 'salaa' huomauttelemaan ja kuhtumaan syömään jne.
Sitten alkoi masentaa todella,koska repsahtelin syömään vähän väliä. Viiltelyä ja muuta itsetuhosuutta oli koko ajan ja paheni vain koko ajan. Olin jo tappamassa itseäni tosissani,ja olin jo kirjottanut itsemurha viestinkin,jota kannoin koko ajan taskussani. Kävi myös niin,että yhesti ollessani koiran kanssa lenkillä,menossa aallonmurtajalle ja olin ihan ajatuksissani(tai en oikeestaan aatellu mitään) kävelemässä suoraan sinne mereen. Ja olisin varmaan kävellykki,ellei koira olis ollu siinä ja pistäny kovasti hanttiin.
Tässä vaiheessa siis kukaan ei tienny kaikesta tästä.
Sitten,eräänä päivänä koulussa tuli tehtäväks kirjottaa tarina,ihan mistä vaan. Alotin kirjottamaan jotakin ihan omituista,ja sitten tajusin,että miksen kirjoita omaa elämänkertaa ? (pienenäkin pahoja v.valta hommia,miun puolelta yms) Niimpä kirjotin ja tiesin,että tästä tulee sanomista. (ehkä alitajusesti halusinkin että tulee) Niinhän siitä tuli,viikon päästä sen kirjottamisesta ja palauttamisesta opettaja tulee ja kysyy ihan kauhuissaan ja vakavissaan,että eihän tää vaan oo siun elämästä ? mie ihan pokkana,että ei ole,ei. Se ei uskonut,ennenkun sanoin että yhen miun kamun elämästä.
Sitten tuli todelliset ongelmat,itsetuhosuutta oli koko ajan enemmän ja sen lisäks,aloin kuulla ääniä ja nähä näkyjä jotka joskus oli ihan selviä ihmishahmoja. Lopulta kerroin ja lähetin tuon tarinan tästä kaikesta yhellä kaverille,jolla oli kanssa vähän samantapasta ongelmaa. Se sitten sai suomesta käsin miut kertomaan miun siskolle. Joka tietysti halus kertoo meijä äitille ja pitkin hampain lopulta suostuin että antaa sen lukkee tää tarina. Sillä aikaa panikoin,että kun tarinassa on miun ryyppäämisistä ja tupakan poltosta ja noiden varastelusta,että mitä jos menetän TAAS äitin luottamuksen,mikään muu ei huolettanu tuolla hetkellä.
Sen jälkeen,äiti tietysti soitti isälle. Ja sitten ne alko suunnittelemaan,että miun pitäs lähtee takas suomeen hoitoihin. Tästähän tuli lissää ongelmaa,koska en missään nimessä halunnu suomeen,ainakaan siihen kaupunkiin jossa äitini sillon asu. Lopulta jouduin kumminkin sinne. Käytiin yhesti juttelemassa psykologin kanssa ja täytin masennuskaavakkeen. Siinä oli pisteitä melkeen 70 (normaali oli alle 10). Lääkäri sanoi,että osastolle pitäisi mennä,mutta saan miettiä yön yli. Enkä siis missään nimessä halunnu osastolle. Lääkäri halusi vielä jutella äitin kanssa kahestaan.
Oltiin kotona ja puuhastelin siinä jotaki,ku äiti tullee ja sannoo että,pakkaappas muutamia vaatteita mukaas,et huomenna lähetään 6:lta aamulla kuopioon. Mie tottakai hermostuin täysin,koska en halunnu ja ne oli luvannu et saan miettiä.
Aamulla sitten mentiin,ja miut jätettiin kriisiosastolle. Olin siellä pari päivää,kunnes ne sano,että jouvun olemaan pitempään,eli miut siirrettiin toiselle osastolle,pitkäaikais osastolle.
Ensimmäinen ennuste oli pari kuukautta minkä joutusin olemaan. Siellä kaikki menikin ihan hyvin,oli mukavat ihmiset ja huonekaveri joka autto enemmän kun miun omahoitaja,jota ei kiinnostanut paskan vertaa. (toisin ku varaomahoitajaa,joka tivas ja pakotti miut syömään aina ku yritin sitä välttää tai kun jäin vaan huoneeseen,ni tuli repimään pois sieltä.) Mutta pääsin kumminkin jo 4vko päästä kotia,koska todettiin että osasto ei auta mitään mulle,vaan pelkästään pahentaa asiaa. Sen jälkeen kävin sitten yli vuoden juttelemassa lääkärin kanssa. Mulle määrättiin lääkkeitäki,jota en halunnut ottaa. (olin lähössä norjaan sillonku ne ois pitäny alottaa,ja en ois saanu ottaa niitä yksin tai edes pitää niitä itelläni). Joten,ne laitettiin apteekkiin varalle,että ei tartte muutaku mennä sinne ja sannoo nimi,niin ne antaa ne mulle.
Tässä sitä ollaan ihan hengissä,vaikka välillä tiukkaa tekeekin. Varsinkin tuo syönti. Ku vois vaan olla normaali,joka voi syyä sillonku on nälkä tai ei,eikä sitä tartteis ajatella. Mutta nyt nälkä on hyvä ja ihana tunne.. (Vaikka oisit ollu pari päivää syömättä ollenkaa) Mutta,ei se vaan helppoo ku toisella olkapäällä istuu piru ja toisella enkeli,sillon meinaa oikeesti päää revetä,ja sillon ei tiiä mitä tapahtuu -itelle,muita eläviä olentoja en satuta.. Ja lopulta kun tässä viime keväällä viilsin taas ihteeni ja SYVÄLLE,ei sieltä ees tullu mitään verta enää.
Sitä lääkärit ihmetteli,että miten tätä ei oltu huomattu aikasemmin,no kai sitä sitten vaan onnistu kätkee ne tunteet sisällesä ja esittämään tavallista.. Niin,ja osastolla mulle myös diagnosoitiin ainaki se,että taipumuksia on skitsofreniaan ja kaks suuntaseen mielialahäiriöön.
Ja on tullu sellasia fyysisiä pysyviä ongelmia (en voi syyä normaalisti/normaalia määrää varmaan enää ikinä),että jos vaan vois peruuttaa aikaa,ja vaihtaa vaikka s.häiriöö,niin että söis ees jotaki..
Ja anteeks,kauhee romaani!
