Traumat - 1

Mun on tosi vaikeaa luottaa autoilijoihin, että ne pysähtyy suojatiellä. Oon jäänyt kaks kertaa auton alle.. mikä varmaan vaikuttanut siihen, että en ole ajanut ajokorttia, vaikka perhe kovasti siihen ois kannustanut ja maksais kulut. Sit taas, kun on seksuaalinen trauma, niin se on paitsi tabuisa, myös jotenkin vaan niin henkilökohtaista ja ahdistavaa, että aina ois parempi olla hiljaa vain. Vaikuttaa kyllä elämässä, mutta minkäs teet. Ja sit viel parisuhdetrauma + ihmissuhdesotkut kaiken kaikkiaan, miten rumaksi ja solmuun voikin mennä ihmisten suhde...ja toisaalt miten sitä kuitenkin pystyy kääntämään seuraavan sivun ja antaa sotkujen olla.

Oikeastaan kun täs aattelin, niin monet tommoset isommat negatiivisesti vaikuttaneet jutut ovat olleet oikeastaan monen ikävän ja surullisen tapahtuman ympäröimiä, siis että samaan aikaan ollut onnettomuuksien suma. Kolmen tragediasuman henkilöitymänä on toisinaan aika särkynyt olo....mutta toisaalt ei, kyllä kaikkia elämä koettelee.

Traumaa ja trauman viemää mieltä jos vähän seuraa, niin siel on jotenkin aina sellainen kaaos odottamassa kaikista asioista, jotka joskus on käynyt.

Ei kai kukaan halua pohjimmiltaan kärsiä tai pelätä tai kelata kaikkia ikäviä asioita, mitä on sattunut. Lapsuuden ikävimpiä traumoja on kun luottamus petetään, ja siitä tulee vaan syvä epävarmuus....ei edes pettymys, koska lapsena ei vielä osaa välttämättä hahmottaa ihmisiä ja niiden tekoja itsestään erillisinä. Kaikki mitä lapselle tapahtuu tavallaan painautuu niin syvälle mieleen ja näkyy ehkä piilotettuina pelkoina ja oireina. Se on aika iso tehtävä muistaa se oma lapsuus ja viattomuus ja oppia kaikki mitä lapsille halutaan turvata vähän kuin ulkopuolelta ja siten osata suuttua tarpeeksi ihmiselle joka on esim. käyttänyt lapsen avointa luottamusta johonkin, mikä rikkoo lapsen oikeuksia ja suojaa kasvaa tietyllä tavalla. ...mutta jos siihen pystyy niin voi tavallaan hypätä menneisyyteen kasvamaan sitä omaa sisäistä lasta vahvemmaksi ja kertomaan että kaikki on hyvin ja järjestyy kyllä...niin että osaa itse puolustaa itseään.

Musta siinä kohti Jumala ja armo on ihan hyvä ulottuvuus kokea että ei se Jumalan tahto ole että kukaan sen lapsista leimautuu ja kärsii kohtuuttomasti asioista...niin että osaa armahtaa itseään ja vaan ymmärtää sitä kaikkea parhaan käsityksensä mukaan ja se riittää. Traumojen käsittely vie aikaa ja kuluttaa voimia, mutta siinä pitää vaan olla kärsivällinen.

Niin tätähän voisikin päivitellä, elämä kun on näemmä täynnä kumuloituvaa traumaa.

Trauma kun tosiaan varastoituu kehoon. Minulla viimeiset neljä kuukautta on ollut tässä posttraumaattista stressiä ja se on varmaankin ollut elämäni kammottavinta aikaa vaikka luulin noin muuten, että viime vuosi olisi ollutkin jo tarpeeksi ankea. Kun kroppa ja mieli läpikäy yhä uudelleen tuota helvettiä niin siinä kyllä rupeaa ennenpitkää hymy hyytymään.

Mistäkö tuo sitten johtuu? No, kolmisen vuotta sitten minulla alkoi parisuhde jonka oletin olevan elämäni paras asia, mutta se paljastuikin ehkä pahimmaksi. Tosin melkoinen oppikoulu. Luotin toiseen täysin, paljastin haavoittuneen itseni ja kerroin traumoistani kuten hänkin ja luulin olevamme tiimi joka ei koskaan vahingoittaisi toista. Väärin oletettu, toisella kun olikin vakava persoonallisuushäiriö joten itse jouduin käytännössä narsistisen hyväksikäytön uhriksi. Miehenä tuollaisesta ei ole yleensä kovin helppoa puhua, aina vaan jaksetaan jauhaa siitä kuinka naiset joutuvat parisuhdeväkivallan uhreiksi. Ei se sukupuolta katso ja miehet vaan puhuvat näistä asioista vähemmän.

Eli parhaimmillaan asiat olivat oikein hyvin, mutta sitten tuossa suhteessa saikin sietää fyysistä väkivaltaa, kontrollointia, sanallista solvausta ja muutenkin kaikenlaista julmaa kaltoinkohtelua. Sairaalloisen mustasukkainen ihminen kumppanina ei ole kauhean hyvä juttu. Tyhmänä silti uskoi toisen sanoihin, että välittää vaikka oikeasti kyseessä onkin vain tarve ja riippuvuus. Kunnon energiavampyyreita tuollaiset ihmiset. Tajusin, että tuo ihminen johon luotin onkin toisenlainen ja on pettänyt minut, oletin hänen olevan hyvä ihminen. Minun piti hankkiutua eroon hänestä ja onneksi se onnistuikin vaikka aikaa olikin ehtinyt kulua jo liian paljon mielenterveyteni huomioon ottaen. Loppujen lopuksi tuo ihminen päätyi pettämään minua toisen kanssa vaikka oli minuun käynyt käsiksi harhoissaan sen takia kun oletti minun pettävän vaikken koskaan sellaiseen edes pystyisi tai haluaisi. Vahva karminen läksy tuo suhde näemmä.

Eli joo, ihan kivat traumat kyllä tuollaisesta "henkisestä" ihmisestä jäi. Silti jokaisessa ihmisessä on se jumalallinen kipinä, pieni Kristus. Jotkut meistä ihmisistä on vaan hyvin karkeita ja synkkiäkin sieluja vielä, osa melko valoisia. Maailma on täynnä hyvää ja pahaa, mutta kun paha tulee omalle kohdalle esittäytyen hyvänä niin onhan se melkoinen järkytys koko systeemille ja maailmankatsomukselle. En osannut kunnolla luottaa ihmisiin aiemmin, nyt en tiedä miten se voisi edes teoriassa olla mahdollista. Toki tiedän, että on paljon hyviä ihmisiä joten se jo sinällään auttaa. Ehkä joskus jos kohdalle tulee ihminen jolle pystyn avautumaan syvällisesti niin ettei hän petä minua niin ehkä sitten uskoni ja luottamukseni ihmiskuntaan palautuu taas normaalihkolle tasolle, mutta en pidätä hengitystäni sen suhteen.

En ole saanut terapiaa kun tilanne tässä maassa on niin käsittämättömän paska ja hidas, tässäkin tilanteessa tulee hyvin esille se kuinka taloudellisella epätasa-arvolla on merkitystä. Jos olisi massia niin ei varmaan olisi ongelmaa päästä yksityiselle tuosta vaan. Sentään keskusteluapua olen saanut mikä on kyllä auttanut, mutta kyllähän tämä yksinäistä on elää traumoineen. Mikään ei ihmisen sielua varmaan pahemmin voi vahingoittaa kuin petetyksi tuleminen. Hädässä ja tragedioiden kohdatessa todelliset ystävät tunnetaan.

Mä jätän tän biisin nyt tähän, koska,, siin vaan voi olla jotain apua tiettyihin juttuihin
https://youtu.be/f8MAS2GqLXk Juho Kuusi - Tän jälkeen en enää ikinä koskaan palaa tähän aiheeseen