Olen kokeillut tätä ja yrittänyt pitää mielessä jo yli vuoden. Mielestäni olen onnistunut aika hyvin, vaikken tiedä, välittyykö optimistisuuteni aina oikealla tavalla ympäristöön. Kun olen oppinut kääntämään omat ongelmat voitoksi, minun on välillä vaikea osoittaa empatiaa oikealla tavalla. Helposti huomaan vain luettelevani keinoja ratkaista ongelma ja välttää sen syntyminen jatkossa, kun toinen odottaa minun surkuttelevan ja hokevan, miten kaikki on kurjaa ja sietämätöntä. Toisaalta ei kukaan sellaisesta kurjuudessa rypemisestä hyödy.
Viimeksi tänään aamulla ajattelin, miten ihanaa onkaan olla vähän flunssainen. Sain viikonloppuna levättyä tosi hyvin ja olen nyt paljon virkeämpi tulevan viikon haasteisiin kuin jos olisin koko lauantain ja sunnuntain häärännyt ja puuhannut itseni ihan uuvuksiin.
Vaikeinta tässä ajattelutavassa on ehkä tajuta, milloin pitää hellittää. Vaikkei tietoisesti patoaisi negatiivisia tunteita sisimpäänsä, minä ainakin teen niin ihan vahingossa. Kun keskityn koko ajan olemaan onnellinen, havahdun välillä siihen, että pikkuruisetkin asiat saavat minut ihan tolaltaan ja lopulta alan vaan itkeä, vaikken ole edes varma, mitä itken. Yleensä olen kyllä parin tunnin itkemisen jälkeen iloisempi ja pirteämpi kuin koskaan, joten ehkä sitäkään ei voi nähdä mitenkään negatiivisena seurauksena.
