Minä-keskeisyys - 1

Koen tärkeänä, että pystymme väliaikaisesti irroittautumaan henkilökohtaisten asioiden ajattelusta (erityisesti siitä murehtimisesta ja märehtimisestä). Se vapauttaa meidät ajattelemaan jotain muuta, vaikkapa niitä muita ihmisiä, kosmisia totuuksia tai omaa elämäntehtävää...

Joskus on myös hyvä "vain olla" tai "eläytyä toimintaan" (mindfulness opettaa tätä).

Aina ei tarvitse ajatella tai tehdä jotain ns. tärkeää, voi vaikka uppoutua lukemaan sarjakuvia vailla huolia ja murheita. Itse asiassa tällainenkin on palvelus itselle.

Don't try to think outside the box. Realize that there is no box.

VAROITUS! Mä kokeilin tätä, eikä ois kannattanu. Se, että lopetti itsestään valittamisen tulkittiin itserakkautena, se, että kuunteli toista tulkittiin niin, että ongin tietoja, että olisin saanut puhua paskaa ja toisista ihmisistä puhuhuminen (ei paskanpuhumista, vaan kehumista jne.) tulkittiin perseen nuolemisena. Lopputulos n. 10 ihmistä loukkaantuneena ties mistä syystä. Paha sanoo mistä, koska mullehan sitä syytä ei koskaan kerrottu.  

Ehkä itsekeskeisyydestä voi osin pyrkiä eroon, mutta toisaalta eikö kaikki ihmissuhdeoppaat painota "minä"-viestejä keskustelussa? Ja hyvähän olis jos jokainen kokis olevansa oikeutettu sanomaan, miltä tuntuu. Tietysti semmoset ihmiset, jotka koko ajan vaahtoaa itsestään, on rasittavia, jos seurueen muille ei jää yhtään tilaa. En kyllä pidä liiasta tunkeilusta, jos joku hirveästi kyselee vaikka mulle hankalia asioita... Jos minä-sanan välttelyn sijaan muuten kehittäisi itseään ihmisenä? Avautuisi sopivasti ja osaisi kysellä toiselta kiinnostuneesti, muttei väkisin. Vuoropuhelu tuntuis sanan hyvältä. Ja kun koemme maailman itsemme kautta, on kai luonnollista puhua minä-muodossa... Ihmisestä joka ei puhu ollenkaan itsestään tulee etäinen vaikutelma jotenkin..

Ei itsestä puhuminen välttämättä ole valittamista. Minä puhun paljon itsestäni (kyllä, liikaa ehkä) mutta pyrin olemaan valittamatta, ellei ole oikeasti tarvetta avautua. Eikä minä-sana läheskään aina johda itsestä puhumiseen. Keskustelu useimmiten toimii niin, että MINÄ olen jotain mieltä tai MINÄ luin mielenkiintoisenlehtijutun tai MINÄ näin lenkillä mielenkiintoisia eläimiä. Jos lauseen aloittaminen minällä tekee siitä itsekeskeistä niin vika on kyllä tulkitsijassa eikä puhujassa.

Mutta minä haluaisin kyllä oppia kysymään enemmän. Olen huono aloittamaan keskustelua ja usein mieluummin esitän vastakysymyksiä kuin keksin niitä itse. Siitä voi tulla itsekeskeinen kuva ettei minua kiinnostaisi muiden asiat. En tiedä, ehkä vain kuvittelen.

Aina välillä sen tajuaa että kuinka käpertynyt on omaan itseensä ja omiin ongelmiinsa. Voin kyllä tässä myöntää että olen aika paha egoisti joka usein vaan rypee omassa p*skassaan... Ja sitten toki tuntuu siltä että koko maailma on ihan pilalla ja väärin. Koska ruokkii omia negatiivisia tunteitaan hokemalla itselleen kuinka suuria ne ovat. Siitä syntyy oikea noidankehä josta on todella vaikea päästä pois.

Ainoa tapa millä pääsee ulos egoismista, on se että keskittyy maailmaan. Katselee ympärilleen ja havannoi asioita. Keskittyy vaikka tuijottamaan jotain taulua tai kuuntelemaan biisiä.

Ja kun alkaa ymmärtää että ego on valhetta, niin sitten voi oikeastaan tehdä ja olla mitä vaan. Kun ei enää ole sitä "minää" rajoittamassa ja määräilemässä millainen pitäisi olla.

Ps. olen liian usein selittänyt egoismin vallassa täälläkin foorumilla kaikkea sontaa...