Jos tilanne niin vaatii. Emme voi olettaa että joku käy meidän puolestamme taistelun.
Tulikin mieleeni: mikä ylipäänsä on sellainen syy, jonka tähden täytyisi taistella väkivaltaisesti? Jos toinen uhkaa väkivallalla eikä itse pääse pakoon, niin silloin ehkä.
Kerropa jokin veretön vallankumous mikä johti johonkin suurempaan muutokseen?
Britannian mainio vallankumous tuli ensimmäisenä mieleen, mutta Wikipedian mukaan siihen kuuluikin kaksi yhteenottoa ja jokunen mellakka. Toisaalta:
Eli siis sortavaa järjestelmää ei saa kumota väkivalloin? Jos historiassa tuota neuvoa olisi toteltu, niin olisimme kaikki yhä aateliston maaorjia.
Älä nyt ystävä hyvä tee sitä virhettä, että alat soveltaa joko nykyhetkeen menneisyyden moraalioppia tai menneisyyteen nykyhetken moraalioppia. Vaikken pukisikaan ylleni paitaa "Kiitos 1939–45" muuten kuin väkivaltaisesti pakotettuna, en silti rupea tuomitsemaan niitä jotka sotivat talvisodassa. Ei silloin
tiedetty eikä
ymmärretty sitä, minkä me 1960-luvun, 1980-luvun ja 2000-luvun rauhanliikkeet nähneen aikakauden ihmiset tietävät. Samaa periaatetta voi soveltaa myös yllä olevaan väittämään: asiat ovat menneet niin kuin ovat, ei välttämättä paha niin, muttei yksipuolisen hyväkään. Ja kun nykyisin meillä on käytössämme niin paljon tietoa ja ymmärrystä kuin on, osaamme varmasti löytää paremmin keinoja sortovallan kumoamiseen kuin joskus 1700-luvulla.
Läheskään kaikki intialaiset eivät pidä Gandhia maansa vapauttajana.
Ja läheskään kaikki maailman asukkaat eivät usko ihmisen käyneen kuussa. Tietysti Gandhi-esimerkki on enemmän tulkinnanvarainen kuin kuuesimerkki.
Vastustan asevelvollisuutta koska se loukkaa ihmisen oikeutta päättää omasta elämästään ja on totalitarismia. Sillä ei kyllä ole mitään tekemistä sen kanssa että ihmisellä on oikeus puolustaa itseään.
Itse vastustan asevelvollisuutta muistakin syistä, ennen kaikkia siksi, että 1) vastustan ylipäänsä väkivaltaa, 2) mielestäni armeijat aiheuttavat sotia ja 3) pidän sotia ihmiskunnan pahimpana vitsauksena.
Mutta kaikenkaikkiaan ihminen ei ole mitenkään erityisen ihaltava olento. Väkivaltaisuus on yksi ihmisen ikävämpi puoli. Toki olisi hienoa jos voisimme taikoa kaiken väkivallan pois, mutta ikävä kyllä se on mahdotonta. Tai en vaan saa itseäni enää uskomaan sellaiseen.
Minäpä saan. Yksi syistä, minkä tähden saan itseni uskomaan väkivallattomuuteen, on se että olen syntynyt 1974 enkä esimerkiksi 1992. Nimittäin, 1970- ja 1980-luvun suomalainen yhteiskunta suorastaan kasvatti siihen, että ihmisessä on pohjimmiltaan paljon hyvää. Tämä näkemys hylättiin oikeistolaisen suhdanteen "ansiosta" 1990-luvun alussa, kun sosialistis-kommunistinen blokki oli kaatunut. Tuolloin media alkoi levittää sanomaa, että ihminen on ahne ja kateellinen olento, minkä kuulemma näkee suoraan siitä ettei kommunismi toiminut käytännössä. Uskon vakaasti, että 1990-luvulta alkaen yleistynyt näkemys, jonka mukaan
ihmislaji syyllistetään ekologisista rikoksista ja eläinoikeudet nähdään ihmisoikeuksia tärkeämpinä (juuri noista ihmislajin tekemistä ekologisista rikoksista johtuen), juontuu suoraan tästä reilut 20 vuotta vanhasta ideologisesta kumouksesta. Sitä ennen kulttuurimme valtavirta piti
ihmishyvyyttä ihan oikeasti merkittävämpänä voimana kuin ihmisen "pahuutta" tai mitä lie kuolemansyntejä.
Usko minua. Sinua on ihan oikeasti kusetettu.
