Normaalisti inhoan syksyä, mutta tänä vuonna on hieman tavanomaisesta poikkeava tilanne. Kesä on ollut niin jumalattoman kuuma, ettei siitä ole pystynyt mitenkään nauttimaan juuri heinäkuun alun jälkeen. Muutama ihana viileämpi ja silti kuitenkin lämmin päivä, pari hirmuisen kaunista myöhäisillan ulkoilua. Siinä kaikki. Loput hienoista tuskaa, hien valumista, tuntuu kuin elimistö ja sydänkin olisi jo ollut hetkittäin kovilla. Minusta on tuntunut, ettei tämänvuotinen kesä ole edes ollut kesä, vaan jokin muu meille entuudesta tuntematon vuodenaika. Samastan kesään niin syvästi sellaisen leppeyden, joka tosiaan nyt on läkähtynyt helteisiin.
Heinäkuun ja vielä elokuun alun ajan luovuuteni, inspiraationi, jopa kykyni innostua asioista on ollut aika lailla jumissa. Nyt alkaa helpottaa. Tähdet syttyvät öisin taivaalle, viileä tuuli puhaltaa, ilma on kuulaampi kuin aikoihin. Tunnen, että odotettavissa (ja jo hieman vauhdissa) on yhtäaikainen innostuminen melkein kaikesta. Edelleen inhoan syksyä, jos sillä tarkoitetaan sitä harmaata-märkää-ankeaa vuodenaikaa joka talvea kohti mennessä ei meinaa loppua, mutta se mätäkuun jälkeinen viileän kaunis, kuulas siunaus on kyllä nyt aaaaahhh!
