Ihmiskunnan historia on kokenut monia erilaisia kansannousuja ja vallankumouksia, spontaaneja ja vähemmän spontaaneja. Osa ei ole jättänyt kovinkaan pysyviä jälkiä yhteiskunnalliseen kehitykseen, osalla taas on ollut tavalla tai toisella hyvinkin suuri merkitys. Mutta sikäli kuin tällainen liikehdintä aikoo saada aikaan pysyvämpiä tuloksia, liikkeen on ennemmin tai myöhemmin järjestäydyttävä. Syntyy organisaatio ja hierarkia, samoin kuin erilaisia mielipiteitä siitä, mihin suuntaan liikettä on kehitettävä. Lopulta muodostuu keskenään kilpailevia ryhmittymiä, siis puolueita. Puolueita oli jo antiikin Kreikassa, jossa kuitenkin oli monin paikoin käytössä suora demokratia.
Tämä kehitys on parastaikaa menossa Egyptissä ja Tunisiassa, samoin kuin se on jo tapahtunut niissä edesmenneen Neuvostoliiton perillisvaltioissa, joissa tapahtui "oransseja" vallankumouksia. Väistämättömänä tuloksena on myös ollut valtataisteluita ja - ikävä kyllä - liikehdintään toivonsa laittaneiden pettymys. Esimerkiksi Ukrainassa oli alusta alkaen selvää, että kysymys oli viime kädessä kilpailevien oligarkkien välienselvittelystä, jossa kansanjoukkoja käytettiin vain välikappaleena.
Tässä on spontaanien kansannousujen ongelma pähkinänkuoressa. Ensinnäkin suurilla kansanjoukoilla on harvoin tietoa siitä, mitkä tahot liikettä pohjimmiltaan ajavat ja mihin suuntaan. Toiseksi, mukana olijoilla voi olla yhteisymmärrys jostakin asiasta, mutta koska ei ole yhteisesti hyväksyttyä laajaa ohjelmaa, toiminta on usein hyvinkin arvaamatonta. Lisäksi joukkoja on helppo kiihottaa tarjoamalla yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin asioihin ja vetoamalla ihmisen arkaaisiin vaistoihin.
Tästä voidaankin siirtyä käsittelemään perussuomalaisten vaalivoittoa.
Suomen demokraattisen järjestelmän etu on ollut siinä, että poliittinen elämä on yleisesti ottaen ollut ennustettavaa, maltillista ja melko rauhallista. Niille, jotka eivät äänestä vaaleissa, olenkin tavannut esittää kysymyksen: kumpaa kannatat, anarkiaa vaiko diktatuuria? Nehän ovat demokratian vaihtoehdot.
Noinkin suuri populistinen ryhmittymä kuin persut tuo kuitenkin mukanaan ennalta arvaamattoman elementin. Perussuomalaisilla on kyllä puolue- ja vaaliohjelmat, mutta populistisille liikkeille on tyypillistä, että ohjelmilla ja lupauksilla ei lopultakaan ole mitään merkitystä: lähtökohtana on alun perinkin se, että kansalle luvataan mitä se haluaa kuulla, yhdelle yhtä ja toiselle toista, vaikka lupaukset olisivat ristiriidassa keskenään. Soini ratkaisi tämän ongelman vaalien alla niin, että hän itse vältti ottamatta asioihin selvää kantaa ja luotti siihen, että heterogeenisen puolueen eri suuntausten äänitorvet pitävät huolen agendojensa esilläolosta.
Saattaa tuntua liioittelulta kutsua persuja oikeistolaiseksi puolueeksi, puhumattakaan että äärioikeistolaiseksi, ja onkin myönnettävä, että joissakin sosiaalipolitiikkaa ja verotusta koskevissa kysymyksissä persut ovat poliittisen vasemmiston kanssa samoilla linjoilla. PS on kuitenkin selkeästi populistinen puolue, ja populistisia liikeitä on tavattu pitää oikeistolaisina, jopa siinä tapauksessa, että ne saisivat kannatuksensa työväenluokalta, kuten vaikkapa Argentiinan peronistit. Populistit yhdistelevät ajatuksia niin oikealta kuin vasemmaltakin aina tarpeen mukaan. Siksi esimerkiksi persujen kannattajina voi olla niinkin eriparista joukkoa kuin pk-yrittäjät, pienviljelijät, työttömät ja maanpuolustuskorkeakoulun dosentit.
On selvää, että noin sekalaisen joukon edut ovat monessa suhteessa vastakkaiset. Esimerkiksi halla-aholaiset ovatkin myöntäneet, että heidän luonnollinen ideologinen kotinsa olisi Kokoomuksessa; persuissa he ovat lähinnä vain vähäisen tai olemattoman puoluekurin vuoksi. Toisin sanoen, nykyisessä poliittisessa ryhmässään he saavat ainakin toistaiseksi mellastaa vapaasti. Hallitukseen päästessään (lue: joutuessaan) persujen puoluejohto joutunee ottamaan puoluekurin käyttöön.
PS ei ole pohjimmiltaan uutta rakentava liike, vaan se asemoi itsensä negaatioiden kautta: se on ei-EU:lainen, ei-ruotsinkielinen, ei-globaali, ei-ulkomaalaismyönteinen, ei-vapaamielinen, ei-sivistyksellinen, ei-luonnonsuojelullinen. Kysehän on lähinnä siitä, että populistit eivät odota saavansa vaatimuksiaan lävitse - tuskin Soinikaan oikeasti odotti löytävänsä itseään hallituksesta. On helppo vastustaa ja antaa yksinkertaisia ratkaisumalleja monimutkaisiin asioihin - sellaisia kuin vaikkapa valtiontalouden alijäämän korjaaminen kehitysyhteistyövaroja leikkaamalla -, jos ei odota joutuvansa vastaamaan sanoistaan.
Pahoin pelkään, että äänestäjien pettyessä persujen toimintaan tulevassa eduskunnassa puolueen johto vierittää syyn "etelän herrojen" eli muiden puolueiden niskoille: persuja on "estetty" toteuttamasta "kansan" (eli sen viidesosan) "tahtoa" kierolla "poliittisella pelillä." Tällainen olisi tietenkin täysin edesvastuutonta, mutta populisteille hyvin tyypillinen toimintamalli. Luultavasti siihen mennessä osa PS:n eduskuntaryhmästä on eronnut omaksi itsenäiseksi eduskuntaryhmäkseen (halla-aholaiset, jotka muuten olisivat loikanneet Kokoomukseen, mutta eivät allekirjoittamansa sitoumuksen vuoksi oikein voi.)
Jostain kumman syystä suurin osa kansalaisista vastustaa puoluekuria. Kuitenkin juuri kansanedustajien ja kunnanvaltuutettujen velvollisuus toimia puolueensa ohjelman ja puoluekokouksen määrittelemien tavoitteiden mukaisesti antaa meidän suhteelliseen vaalitapaan perustuvassa järjestelmässämme äänestäjälle ainoan varman välineen, jonka avulla hän voi olla varma siitä, millaisen politiikan puolesta hän äänensä antaa. Kunnallisvaaleissa 1992 ja 1996 monissa kunnissa sitoutumattomat nousivat voimakkaasti esiin ja jopa suurimmaksi ryhmittymäksi (Pirkanmaalla mm. Valkeakoskella ja Toijalassa, ja Tampereellakin he Pekka Paavolan vanavedessä tekivät näyttävän sisääntulon kunnallispolitiikan näyttämölle.) Kuitenkin yhden tai viimeistään kahden vaalikauden aikana sitoutumattomat häbvisivät lähes olemattomiin. Ongelmana oli juuri se, että äänestäjät eivät mitenkään voineet tietää, miten sitoutumattomat ehdokkaat tulisivat eri asioissa äänestämään. Tampereellakin ylivoimaisen äänikuninkaan Paavolan vanavedessä valtuustoon pääsi hyvin pienillä äänimäärillä monta lähes täysin tuntematonta ehdokasta. Suurin osa Paavolaa äänestäneistä oli todennäköisesti entisiä SDP:n kannattajia, kun taas nuo Paavolan mukanaan valtuustoon vetämät edustajat noudattivat useimmiten hyvinkin oikeistolaista linjaa.
Persujen voittoa on ehditty luonnehtia vallankumoukselliseksi, mutta eihän se mitään todellista muutosta poliittiseen järjestelmäämme tuo. Isompi muutos tapahtuu vasta siinä vaiheessa, jos tänne muodostuu selkeä kaksipuoluejärjestelmä eli konservatiivinen Kokoomus, työväenpuolue SDP ja mahdollisesti kolmas pienempi puolue, joka joissakin vaaleissa saattaisi nousta vaa'ankieliasemaan (vrt. vihreät Saksassa ja liberaalit Isossa-Britanniassa.) Silloin koalitiohallitusten aika olisi mennyttä, ja puolueet joutuisivat pakostakin erottautumaan selkeämmin toisistaan.
Itse olen äänestänyt jokikisessä eduskunta-, kunnallis- ja EU-vaalissa. Olen ollut aina SDP:n äänestäjä. En ole puolueen jäsen, mutta voisin aivan hyvin ollakin, koska eihän jäsenyys sinänsä velvoittaisi minua mihinkään. Ammattiyhdistykseen olen aina kuulunut. Puolue on toki tehnyt monia päätöksiä, joista olen ollut eri mieltä, mutta olenkin katsonut puoluetta valitessani pitkää historiallista linjaa. Sosiaalidemokratia on poliittisessa elämässämme ainoa poliittinen liike, jonka toiminnalle kansanvalta ja demokratia ovat olleet välttämätön edellytys. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat ideaaleja, jotka elävät ikuisesti. Yhteiskunta ei ole koskaan täydellinen, mutta pisimmälle on kuitenkin päästy niissä maissa, joissa on ollut vaikutusvaltainen työväenpuolue ja voimakas vapaa ay-liike.
